Ihan lapsi vasta aikuisiän kynnyksellä, älä hyppää sinne pää edellä, aina oli pakko kapinoida muotoseikkoja vastaan.
Jalat roikkuvat sängynlaidan yli, annoin kynttilän palaa pullon pohjaan kiinni, pullonpohjalasit ja leveälahkeiset housut, kodittoman kasvot vaikka talolle oli matkaa enää juoksuaskeleen verran, ole hiljaa ja päästä irti.
Paljaat puut taivasalla, sinua kaivataan jo, tule ennen kuin itse lähden.
Tappaja, se sinä olet, sinua kaivataan täällä jo. Kaiva hautasi muille valmiiksi, ravistele aurinkoa ja työnnä pilvien taakse niin lujaa, että se saavuttaa päiväntasaajan tasan tarkkaan ennen tammikuuta.
Intiaanikesän vaihtuessa pääkallokeleihin, siihen väliin luomme paikkasi, viihdytä sinä meitä, kyllä me luvataan tanssia tappamassasi. Pienet lapset puiston penkeiltä juoksevat suoraan syleilyysi, älä pudota heitä puista vaan rakasta.
Riehu täällä, pistä tukkasi sekaisin, sotke meidät ja meidän seinät, älä riko mutta rakasta.
Hyvät naiset ja herrat, antakaa syksyn saapua sateisimpaan Helsinkiin.
#ELLI
Kerran kirjoitin elämästä kahdella sanalla, pyysin saada olla hetken läsnä.
Mattolaituri täyttyi koskemattomista, niistä jotka kehtasivat myöntää olevansa onnellisia edes hetken, niistä ketkä kehtasivat nauraa aivan liian kovaan ääneen.
Sinne, missä kenenkään kehossa ei uisi uupumus, puhelimia ei käsketty sulkea, mutta niin siellä silti tehtiin.
Korkkiruuvinen korkeajännite, kielonkukka suussa, makaat hiljaa ihan siinä vieressä, kuulen veresi kohinan. Älä katso, olet poikkeus.
Ethän ajattele häntä enää? Annettiin sen olla ohimenevää, ohikiitävää, hetken hurmiossa ajatusten katkelma, katkos kesken katsekontaktia, kerro minulle miksi.
Jäljelle jää vain kastelematon ruukkukasvi, puisella lattialla vetää, muistaisit siirtää sen aurinkoon, muistaisit siirtää aurinkoa, laita avaruus pois paikaltaan, käännä radio kaakkoon ja käännä kuu ylösalaisin, niin että veri menee päähän.
Ja jostain ihan liian kaukaa voi välillä kävellä vastaan joku ihan hirveän tuntematon, voi viedä jalat alta ihan hirveän nopeasti, niin että se sattuu. Ihan hirveästi.
Tai sitten ei, ehkä hyppää selkään, kun ei jaksa kävellä. Haavoittunut paholainen.
#ELLI
Niin kaukana, että se kohta sulautuu tuonpuoleiseen, kirjoitukset tiiliseinässä muuttuivat meille hepreaksi.
Todellisuudentaju löi meitä kasvoille, neljä seinää eivät enää suojelleet, oli pakko maata selkä selkää vasten, selvänä elämästä.
Silloin kun ei ole enää aikaa odottaa, silloin aiomme salata rakkautemme sillä muuhun minusta ei ollut. Käskit liittää meidät onnellisten joukkoon, vaikka suussasi maistui rauta.
Melkein hyvästit ja tuhat lasinsirpaletta, ihan vaan ajatusten tasolla, mielikuvituksen rajamailla, niin kaukana, että se kohta sulautuu tuonpuoleiseen.
Liitä meidät onnellisten joukkoon, muuhun minusta ei ole.
Hei satakieli, laula meille vielä kerran lopun alku, ei kukaan tullut tänne sinua murhaamaan, laula meille vielä kerran kaikki mikä mieleesi juolahtaa.
"Sinuun minä en jää", viimeinen kirjoitukseni lasinalusessa.
Enhän edes tiedä toista nimeäsi
#ELLI
Tarina ihmisestä käymässä matkaa omaan itseensä sai kämmenet kihelmöimään, polvitaipeissa tuntui puutumus.
Syyskuu ei ehtinyt edes kissaa sanoa, ensimmäistäkään auringonnousua ei kerennyt yksikään silmä siristää, ennen kuin lähdin, niin kauas, että saduissa ääriviivoista puhuttaisiin siluetteina.
Niin kauas, että sinuun minä en enää jäisi.
Niin kauas, että siellä sanotaan anteeksi eri tavalla, tavoittamattomissa.
Älä huoli, palaan vielä takaisin, mutta sinuun minä en jää.
Annoithan minulle aiheen, teeman, taiteen.
Tyhjän paperin.
Siihen kirjoitin rakkailleni:
"Älkää jääkö odottamaan, nouskaa ikkunalta ja kävelkää yksin kotiin ensimmäisen myrskyn yltyessä, merten noustessa aallokoille, viiman kuiskatessa korviinne, että te ette muka riittäisi.
Älkää jääkö kuuntelemaan, jätin muistoksi klassisen musiikin kahdeksan eri soittolistaa, kuunnelkaa niistä sitä ensimmäistä.
Häneen minä en jää, en jää ehkä tännekään, mutta saatan vielä palata, älkää ikävöikö, älkää jääkö odottamaan.
Sillä siellä minne olen matkalla, sinne ei ole muilla sisäänpääsyä."
Pienen ihmisen matka sinne, missä sielut puhdistetaan septidinillä.
#ELLI
Rantavedessä kaulaa myöten ongelmissasi, englantilainen musiikki soi liian hiljaa rikkinäisistä kuulokkeista kahlatessani kauemmas itsestäni.
Hukkuneena niin tummaan aallokkoon, ettei se heijasta eikä sokaise silmiä, kaulaa myöten sinun ongelmissasi. Tee niistä omiani.
Purin poskeni mustelmille, en päästänyt ilmoille ikäviä ajatuksia, käskivät vain pysyä hiljaa.
Ei merkkejä väkivallasta, silitin vain, käskit kääntyä kotiin.
Siellä missä sinäkin, aallokossa, tuntematon kaupunginosa sulki meidät syleilyynsä, tiukkaan kuristukseen. Se teki meistä omiansa.
IHAN LAPSI VIELÄ.
Juoksepoistyttö, vahingoittumattomattomana rantahiekalla, kaislikossa.
Ihan lapsi vielä, matkalla kohti kotia.
#ELLI
Odotit hereillä puoli viiden aikaan yöllä, tulin myöhässä kotiin ja vaikka olinkin ihan turvassa, sun silmistä paistoi huoli, kerroit siten rakastavasi, ihan jumalattoman paljon.
Pienenä sanoin etten koskaan muuttaisi kotoa pois, nyt me ollaan puhuttu pankkiasioista ja asuntosäästötileistä, en aikuistu, mutta kasvan, kiitos siitä, ikuisesti.
Mulla on isän silmät, mutta tempperamentti täysin kuin sulla, kiitos siitäkin.
Leijona, jolla on leijonan sydän, suojeleva johtaja, kahdeksikko.
Ostit mulle uuden farkkutakin sen jälkeen, kun kerroit silmät kirkkaina hyvistä uutisista, se oli shamppanjapäivä, meitä hymyilytti, hymyilytti ihan kamalan paljon.
Kerroin siitä, miten paljon rakastan luovan kirjoittamisen kurssia ja sä hymyilit silloinkin, et kysellyt, et kyseenalaista omaa saatika toisten onnea, kiitos siitä.
Automatkoilla me kuunnellaan aina samaa levyä ja kerron joka kerta uudelleen, mitkä olivatkaan meidän lempikappaleet, ei me sanoja osata, mutta fiilistellään silti aina yhdessä, kiitos siitäkin.
Viime kesänä sä tulit meidän kanssa katsomaan lähiöräppiä Ruisrockiin, sanoit tykkääväsi niiden fiiliksestä, oltiin tosi cooleja.
Vasta pieni ihminen, joka opettelee vielä elämään, saa olla kiitollinen äidistä, joka vei sen likaiset kurahousut jalassa tarhasta kotiin takakontissa ettei auton nahkapenkit kärsisi, äidistä, joka hymyili kauhunsekaisesti sen kertoessa haluavansa ostaa skeittilaudan,
äidistä, joka valvoo vielä meidän täysi-ikäistymisenkin jälkeen siihen asti, kunnes ollaan kotona, turvassa.
Hyvää äitienpäivää! <3
Tämä on sinulle, äiti.
#ELLI
Joskus halusin elää elämääni elokuvana, tänään se filmihelvetti sai alkunsa surumielisistä ihmisistä.
Manulla oli kiire, sillä on aina kiire, nurmikko oli täynnä loppuunpalaneiden ihmisten vettyneitä tupakka-askeja.
Aurinko poltti usvapilviä päivän viimeiset minuutit ja päästi niistä lopulta irti jättäen ne roikkumaan taivaalle tuhkanharmaina, pian alkaisi happosateet.
Pisarat, jotka lävistäisivät kasvojesi surumieliset silmät, niinkin voisi käydä jossain toisaalla, kaukana täältä, Ukrainassa asti.
Sidoin kenkieni nauhat umpisolmuun ja katsoin vierestä mustiin pukeutuneiden ihmisten matkaa alas Apollonkatua pitkin, muistin millaista on olla aikuinen.
Valoja ei saanut laittaa päälle, kattolamppu sai aikaan roihun sisällä, suljetussa ympäristössä jonka seinät ovat terästä ja jonne kellään ei tule koskaan olemaan asiaa.
Kosmiset kuviot pyörivät taustalla aamusateen joukossa, olisit voinut edes hymyillä väistäessäsi vesilammikkoa.
#ELLI
Syyskuussa, melkein 18 vuotta sitten ne sanoivat, että mulla on isän silmät, siitä se kaikki alkoi, elämä.
Me asuttiin rivitalossa, jonka pihan asfaltti oli kulunut, se jätti arvet polviin mun kaatuessa toistuvasti pyörällä sen syleilyyn.
Mulla oli lapsena aina pilke silmäkulmassa, mutta yläasteen alkaessa rehtori puhalsi sen sammuksiin mun piirtäessä helvetin kalliiseen pulpettiin, sain maksaa siitä.
Koin hetken olevani omillani ja annoin sen myös näkyä.
Kymppiluokan viimeisenä päivänä juoksin omiin jalkoihini kompastellen bussipysäkille, olin vapaa taas.
Lukio sytytti lapsuuden pilkkeen aikuistuneen palon mun silmiin, sisällä roihusi menneisyys, eteen aukeni uusi mahdollisuus, uusi elämä, joka alkoi melkein 18 vuotta sitten syyskuussa.
Toisten silmin, ulkopuolelta:
Se koki olevansa omillaan ja antoi sen myös näkyä.
Se kapinoi ennen kaikkea vastaan ja lukittautuu öisin kylpyhuoneeseen kuulokkeet korvilla.
Se heräsi aamuisin omasta sängystään, isä oli taas ruuvannut lukon irti ja kantanut sen sen sänkyyn, puhelimenkin isä oli laittanut lataamaan, kello herättää aamulla uuteen aamuun, toistuvasti.
Sen roolimalli on isä, jota se kutsuu joskus faijaksi. Ennen sen poskia tahri karvaat kyyneleet, tänään se levitti samoille poskille liian räikeää punaa, kuten aina.
Rakastuneena se kokee olevansa elossa, siksi se rakastaakin, ihan helvetisti.
Sillä on paljon tapoja, joista se ei tahdo luopua, se ei päästä niistä irti, television äänenvoimakkuuden pitää aina olla tasaluvulla.
Se vasta opettelee elämään, sillä on kaikki tarvittava, se osaa rakastaa.
#ELLI
Heitellessäni sinua ajasta toiseen ajatuksissani, seurasin sivusilmällä peilistä hiusteni hidasta kasvua.
Joku nainen lauloi kadulla, kevät oli viimein tavoittanut Helsingin keskustan, ihmiset olivat jälleen äänekkäitä.
Kyynärpäät osuvat alinomaa tielle osuviin polviin, jalat lepäävät risti-istunnassa maailman avautuessa viimein hiljaisena suoraan yläpuolella.
Jos ottaisin kädestäsi kiinni, voit olla varma, että sormiluusi murtuisivat, niin kovaa pitäisin siitä kiinni.
Kädet eivät saa pysähtyä näppäimistölle vaikka istuma-asento onkin mahdoton, niin olet sinäkin, mahdoton.
En edes muista silmiesi väriä, mutta syvät ne ovat. Hukun niihin useammin kuin aamukahviini, vaarattomasti ja hiljaa, kahvi menee sentään väärään kurkkuun.
Voisin toistaa nimeäsi ympäri kaupunkia ja keskustaa, silti lausun sen aina kuiskaten. Ei se ole salaisuus, salaisuudet eivät ikinä ole mahdottomia, toisin kuin sinä.
Katse jää roikkumaan huoneen tyhjään nurkkaan, päässä soi joku biisi, jossa lauletaan kaikesta kadonneesta, minä en ole osa sitä laulua, en enää.
Nilkkakoru painautuu jalkaa vasten, se jättää näkyvän jäljen, sinä et, olethan sentään mahdoton.
#ELLI
Me kirjoitettiin tästä jo ruotsintunnilla, väitin olevani siinä hyvä, kirjoittamisessa, kirjoitin silloin sinusta.
Meille valitettiin puhelimien käytöstä, puhuttiin niiden välityksellä, sillä puhuminen ääneen oli kielletty.
Lupasit tulla tukalien tilanteiden varalta seuraamaan sivusta sokkotreffejä jotka eivät koskaan päässeet edes alkuunsa, lupasit silti, olit siinä.
Tykkään siitä, että me suunnitellaan elämää etukäteen ja hukutaan silti jokaiseen kuluvaan päivään niin syvästi, että vasta uuteen aamuun herättäessä me muistetaan huominen.
Mä tykkään siitä, että maailman metelistä huolimatta meilläkin voi olla omia biisejä, niitä meidän biisejä.
Tykkään siitä, että suostut puhumaan öisin siitä yhdestä.
Mä tykkään siitä, että sä jaksat lukea pitkää fysiikkaa, kun mä en pääse edes lyhyestä matematiikasta läpi.
Mä tykkään myös siitä, että sä aina lupaat leikata mun hiukset.
Mä tykkään meidän aamuisista ratikkamatkoista, mä tykkään myös siitä, että me väitellään vaikka ei koskaan riidellä. Ei me oikeastaan edes väitellä.
Tänä yönä valitsen taivaalta tähden, se on sitten sinun, vaikka joku muu sen muka omistaisikin. Sinun, ei sen yhden tai kenenkään muunkaan.
Mä tykkään siitä, että sä lainaat mulle rahaa turkinpippuritikkareihin, eikö parhaat ystävät teekin niin?
Mä tykkään siitä, että voin kutsua sua parhaaksi ystäväksi.
Neljä minuuttia.
Hyvää syntymäpäivää, paras ystävä! <3
#ELLI
Kaikkien rakastamissa televisiosarjoissa päähenkilöt kuolevat aina ensimmäisinä, niissä, jotka pyörivät aina siihen aikaan päivästä, jota ne kutsuvat myöhäisillaksi.
Sävelsit salaisen yhteisen aamumme sävelet kaltaisiksesi, raitiovaunujen kiskot sulivat ikijäästä, nekin olivat valmiina ottamaan auringon vastaan.
Surumielisen näköiset ihmiset kävelivät kaduilla käsiään liikuttamattomina, olit painanut syvät hymykuopat poskilleni, sellaiset, joihin joutuisin myöhemmin sinut hautaamaan, tietämättäsi, kysymätttä.
Sama aamuaurinko valaisi sinunkin kasvosi, kerro meille sen koordinaatit kävellessäsi kotiin päissäsi, joskus kuulin sanottavan, että elämä on parasta huumetta.
Sinä olet huumetta, et ole vaarallinen, olet tappava.
Ennen kuin aurinko laskee kahdeksantenatoista syntymäpäivänäni, kerron maailmalle kiertäneeni auringon seitsemäntoista kertaa.
#ELLI
Kerron usein siitä, mistä radiossa lauletaan.
Tänään radiossa ei laulanut kukaan, viimeisen kymmenen tunnin aikana on ollut täysin hiljaista lukuunottamatta järkeänsä menettänyttä satakieltä sisäpihalla, se on laulanut saman vaahteran latvassa koko päivän.
Ellen pian lähde ulos, menetän itsekin järkeni ja alan laulaa keskellä yötä satakielen tavoin istuen vaahteran sijasta ikkunalaudalla.
Vesilasit kerääntyvät sängynpäätyyn, kukaan ei ole tänään käskemässä ylös sängystä, onhan maailmassa aikaa ensi keskiviikosta lähtien.
Satakieli hiljeni auringon laskiessa väärään suuntaan, verhot peittävät taaksensa hämärän, ne piilottavat sängynpäädyn vesilasit pimeyteen, hallin valo loistaa arasti ovenpielestä.
Pian olisi kesä ja satakieli palaisi vaahteranlatvalle laulamaan.
Järkensä menettänyt satakieli, jolla on satujen mukaan maailman kaunein ääni.
Hakekaa kädestä pitäen ulos ennen kuin muutun satakieleksi.
En ehtinyt nähdä auringonlaskua, sitä, joka värjää tehtaiden valtavien savupiippujen sumun vaaleanpunaiseksi.
#ELLI
Vaatteet jäivät lattialle, pesulaan tarkoitetut lakanat makaavat edelleen eteisessä, koristevalot loistavat peilin ympärillä.
Joku mies lauloi tähtipölystä, sanat eivät kertoneet kokaiinista, ne eivät kertoneet yhtään mistään.
Rannekorun hihna antoi periksi ja ehdin jo hetken uskoa horoskooppiini, jäinen kahvi oli vahvaa huoneessa, joka oli ympäröity kultareunaisilla peileillä.
Metron liukuportaat olivat poikkeuksellisen tyhjiä iltapäivällä, teki mieli hypätä kaiteelle istumaan, enhän ole koskaan ollut sääntöjenrikkoja.
"Mihin sulla tuli kiire?"
"Elämään."
Surumieliset hahmot peilasivat itseään ikkunoista valkoisen kynsilakan kuluessa oikean käden sormista, se valui sateen mukana katuviemäriin.
Ajatusten tasolla.
Rehellisesti sanottuna luovutin suhteesi.
#ELLI
Myöhäisillan televisio huusi hiljaa taustalla viattomien ihmisten nukkuessa sohvalla sen edessä.
Painajaisessa, jossa kadotin kotini sijasta itseni ei ollut vaaraa, aamulla se kaikki oli ohi.
Ala anna sateen haitata jos pidät pilvistä, liian kalliista kahvista jäi maitoviikset, me nauroimme niille.
Elämä nousi esille uusissa mittakaavoissa, tuuli puri meitä porttikongin läpi ihmisten menettäessä järkensä ulkopuolella miettiessään seuraavia Stockmannin alennusmyyntejä.
Lupaukset sidottiin ruseteille käsin, samat kädet kietoituivat kerta toisensa jälkeen kolmen kummallisen nimisen kahvimukin ympärille.
"Oot rakastunut", me vitsailtiin siitä, sovittiin, että pian alkaisi kesä.
Myöhäisillan televisiossa pyöri uutiset vielä kymmenen jälkeenkin, eivät ne koskaan saa kuulla, mitä ulkoterassilla puhuttiin.
Lämmin ilma työntyi vasten kasvoja massiivisen oven avauduttua, me lähdettiin sieltä näkemään maailmaa.
Me sovittiin, että pian alkaisi kesä.
#ELLI
Lattia narisi niiden jalkojen alla, yläkerran naapurien lapset olivat jälleen levottomia.
Ne kutsuvat poissaoloa dissosiaatioksi, minä kutsun sitä omaksi ajaksi.
Ajaksi sinun luonasi, ajatusten tasolla.
Ajatusen tasolla me emme ole mitään, lupaathan herätä huomiseen ja ajatella minua?
Silmiesi pilke on tähdistä peräisin, jostain kaukaisesta tähtimerkistä, Orionin vyöstä.
Sälekaihtimet läikyttävät valoa selällesi,
tänäänkään ei ole kiire minnekkään, mennään minne vaan.
Ajatusten tasolla, dissosiaation vallassa, ajatukseni poikkesivat taas sinun luoksesi.
Huomenna en pelkää, huomenna en pelkää katsoa sinua silmiin.
Ne juoksevat edelleen, yläkerran lapset.
#ELLI
Maaliskuun viimeinen aurinko ei ehtinyt nousta ennen aamu seitsemää, kukaan ei pitänyt kiirettä ennen sitä.
Raitiovaunu numero kahdeksan oli puolillaan ihmisiä, sellaisia, jotka eivät unohda termosmukiaan ikinä kotiin.
Radiossa laulettiin rakkaudesta, me heiteltiin kärsinyttä pehmolelua humalalasit silmillä ämpäriin, maaliskuun viimeinen aurinko teki meidät onnellisiksi.
Savu rikkoi saippuakuplat joiden sateenkaaren värisestä pinnasta heijastui aurinkolaseja, maaliskuun viimeinen aurinko lämmitti graffitoitua kalliota.
Aurinko hymyili lähes yhtä valloittavasti kuin sinä.
Kyllä he tietävät, kuka sinä olet, jos eivät tiedä, ei heidän tarvitsekaan.
Nähdäänkö puolitiessä?
Portaikossa, lähellä luokkaa 302?
Sinä herätit maaliskuun viimeisen auringon henkiin, sinä.
En koskaan juokse julkisiin, sinun luoksesi juoksisin Taka-Töölön läpi aina graffitoiduille kallioille asti.
Maaliskuun viimeinen aurinko jätti meille hyvästit, valmistaudu huhtikuun esikoisaurinkoon.
Tänään olin realisti, joka toivoi kellon osoittaessa yhtätoista yli yksitoista aamupäivällä.
#ELLI
Säästöpankinrannan oranssinsävyinen kahvila virkosi hiljaisuudesta, kahdet mustat maihinnousukengät kantoivat meidät harteillaan aivan liian hiljaiseen tilaan, jota tänään kutsumme kahvilaksi.
Kaikki oli verrattavissa vahaveistokseen, kaikki muut olivat outolintuja.
Me elimme, hengitimme yöilmaa ja kuvittelimme meren olevan sula ja meidän olevan germaanisia kuninkaallisia.
Huominen ei olisi ikuinen, siksi särjimme liian hiljaisen kahvilan rauhattoman uneliasuuden uusilla äänillä, äänillä, joihin kumpikin meistä osasi luottaa.
Hengitys höyrysi kahvimukien lomassa, koko maailma seisoi varpaillaan hetken kurotellakseen kuuta taivaalta.
Me emme tarvinneet sitä, meille riitti rehellisyys.
Maaliskuun ensimmäinen aurinko poisti sinut mielestäni,
maaliskuun ensimmäinen aurinko haki meidät tanssimaan,
niin kauan, kuin tanssiminen ei tässä maailmassa johda sotaan minä kiillotan pilvieni hopeisia reunuksia maaliskuun ensimmäisen auringon säteillä.
Tänään en ikävöisi sinua.
Tänään en ikävöisi sinua, vaan maalaan taivaalle sateenkaaren jonka maaliskuun ensimmäinen aurinko lävistää säteillään.
#ELLI
Painajaiset juoksivat järkeä nopeammin viime yönä, pölyn ja lian seassa oli siellä täällä pistooleita ja puukkoja siellä, missä tehtaan savu värjäytyi vaaleanpunaiseksi auringon viimeisten säteiden siivilöityessä heikosti sen läpi.
Huominen koitti niin aikaisin, että aurinko ei ehtinyt edes laskea sataan ja ensimmäiset sadepisarat halkaisivat ilman kahtia.
Otsalohkoissa rummutti tulehdus, milloin viimeksi veri juoksi päästä varpaisiin valon nopeudella?
Kylmien väreiden iskiessä selkäpiihin taivaan kylmät värit vaihtuivat aniliininpunaiseen ja violettiin, ikuinen aamu oli koittanut.
Painajaiset kompastuivat omiin jalkoihinsa, enää ei tarvitse pelätä ja herätä aamulla omaan huutoonsa.
Ikuinen aamu oli koittanut ja värit taivaalla vaihtuneet tähtisumusta aurinkopölyyn.
Elämästä humaltuneet ihmiset nostivat kätensä ilmaan tervehtiäkseen uutta aurinkoa, uutta huomista ja elämää, tehtaan savu hälveni horisonttiin.
Oletko valmiina rakastamaan enemmän kuin koskaan ennen?
"Kaikki aikanaan", minä sanoin ja käänsin katseeni ikuiseen aamuun,
kaikki aikanaan.
Sidoin kenkieni nauhat tiukemmin toisiinsa ja hukuin hetkeksi omaan varjooni.
Aurinko oli pilvessä, mutta varjot lankesivat avaruudesta asti raitiovaunujen valittaessa hiljaa, ihmisten nojatessa aikaa näyttäviin tolppiin.
Nostin katseeni taivaalle, vaikka ulkona satoi räntää suoraan silmiin, se ei satuttnut tänään ketään.
Kompastuin liukuportaissa, kukaan ei hymyillyt, kaikkien kasvoilta paistoi kiire ja pakokauhu, kaikilla oli järjetön kiire elää, vaikka huominen ei koita yhtään sen nopeammin, vaikka juoksisitte kortteleita ympäri ja toivoisitte saavanne yön aikana kyvyn lentää.
Kaaduin omaan varjooni, jonka avaruus langetti tuhansien kilometrien päästä yläpuolelta, kylmä tuuli nosti niskavillat pystyyn ja sai sormet kouristumaan nyrkkiin, kaulahuivi ei pelasta maailmaa pahalta.
Betonikaupungin seinät keräävät olemattoman auringon viimeiset säteet itsekkäästi itseensä, ahneesti.
Ihmiset painautuvat betonikaupunkinsa betonisia seiniä vasten ja kuvittelevat olevansa kuolemattomia aina huomiseen asti, eläkööt valheessa kääriytyessään tiukemmin kaulahuiveihinsa.
Sidon kenkieni nauhat toisiinsa ja lennän eteenpäin, pilvien yläpuolella, avaruudessa asti.
Päästääkseen huolistaan irti, pitää välillä kiivetä koivuja korkeammalle, avaruuteen asti.
Jalanjäljet sekoittuvat loskassa keskenään, piirrän pilviin huolestuneita kasvoja ja kyyneleitä, niitä siellä näkyi nostaessani alussa katseeni, avaruus peilasi teidätkin pilviinsä.
Tänään täällä mikään ei ole hätänä, kahvissa sulava kermavaahto jätti vaaleat viikset huulilleni, ympäröivä maailma painoi syvät hymykuopat punatuille poskilleni.
#ELLI
Ne puhuu ulkona pääkallokeleistä.
Sidoin kenkieni nauhat yhteen umpisolmulla ja nojasin porttikongiin. Joku mies bussipysäkillä sytytti tupakan, kahvi jäähtyi termosmukissa liian nopeasti.
Helvetti on lievä ilmaus pääsi sisällä liikkuvista ajatuksista, tiedän, etten ole osallisena siihen leikkiin. Helvetin hyvä näyttelijäsuoritus vaihtui viimeisten kannanottojen jälkeen sivustaseuraamiseen, olen onnellinen, mitä sä luulit?
Luokassa 202 oli järjettömän kylmä, ikkunat olivat huuurussa.
Sotkuiset hiukset puoliksi nutturalla selvensivät ajatuksia kaksikymmensivuisessa ikuisuudessa.
Hölmö rakkaus, sitä se kaikki on aina ollut.
Kuulokkeet särkivät päätä, sydän oli edelleen ehjä. Särkymätön, tanssin vaikka en osaa.
En kuole koskaan, sytytä maailma tuleen.
En kuole koskaan.
Tänään mikään ei muistuttanut sinusta, olen onnellinen, mitä sä luulit?
#ELLI
Laske enkelisi ja paina pääsi tyynyyn, huku siihen äläkä palaa.
Laske askeleesi äläkä palaa.
Kävele auringonlaskuun, istun täysikuun reunalla ja nauran, nauran sielustani sinulle.
Viimeiset hyvästit, älä palaa, älä enää koskaan.
Sait puukon irti selästäsi, iskit sen keskelle rintalastaani.
Istun täysikuun reunalla ja nauran, nauran sinulle sielustani, edelleen.
En halua satuttaa, en ole yhtä arrogantti kuin sinä, häpeäisit.
Sielustani kumpuava nauru ei vaihdu myötätuntoon täysikuun kaventuessa sirppiin, häpeäisit.
Olet myöhässä, olet aina myöhässä.
Aamun ensimmäinen auringonsäde sytyttää liekin silmissäni, katoat tuhansiin räjähtäviin tähtiin.
Kuule huutoni, häpeäisit, HÄPEÄISIT.
Aamun laineet iskevät hiljaa rantahiekkaan, olet paluumatkallasi pois.
#ELLI
Älä iske puukkoa rintaasi, kurota sitä selästäsi.
Tunne katseeni, vuoda tunteistasi kuiviin.
Älä tee niin kuin minä teen, älä rakasta uudelleen, älä rakastu uudelleen.
Meitä ei kasvatettu kuuntelemaan lupauksia, älä ole rehellinen, silmistäsi paistaa valheet huomiseen asti.
Älä jätä varjoasi keittiön parvekkeelle, kahvisi jäähtyy, ulkona on kylmä.
Ethän sinä edes juo kahvia, pakotat itsesi vaikuttaaksesi hyväksyttävältä, luuseri.
Vereni on nuori, et saa sitä kiehumaan, et niin kuin ennen, vuoda tunteistasi kuiviin.
Elä itsellesi, en tarvitse sinua enää, katoa jo, vedä itse matto jalkojesi alta.
Aamun aurinko selättää täysikuun, silmieni viha vaihtuu ymmärrykseksi, en sääli sinua.
Kevään ensimmäinen voikukka värjää käteni keltaiseksi, laskin sen terälehtiä, niitä oli miljoonia.
#ELLI
Olen parempi ymmärtämään aikaa.
Pääni sisällä ei edes ole aikaa, aikani on sinun.
Vaikka kertoisit rakkaudestasi, ei sekään riittäisi pelastajaksi.
Odotetaan huomiseen, kuura tappaa epäilykset sinunkin pääsi sisältä.
Et ole yksin, en kaipaa nauruasi.
En tarvitse rakkauttasi, vaikka se lämmittäisikin, ei se ketään pelasta.
Pelasta edes itsesi, aurinko nousee. Hälvene pois, muuta vaikka Kalasatamaan.
Kauas pois, sinun ajatuksiisi on pitkä matka.
Lennä pois luotamme, muuta ajatuksiisi asumaan.
Elät sanattomasti, et sinä ketään pelasta, naarmutat surumielisiä hahmoja, vinyylilevysi lakkaavat soimasta.
Älä soimaa itseäsi, itserakkaus ei pelasta ketään.
Jätät varjosi eteiseen, meidän eteiseen. Paikkaan, johon et palaa enää koskaan.
Lumi syöpyy kengänkärjistäsi sisään, palelet, rakkauteni ei ole siellä lämmittämässä sinua, jätän hyvästit.
Et ole enää kuuro, sokeuduit omasta itsestäsi, punoit liian monta valkeaa lakanaa yhteen, hukuit niihin.
Hukuit omiin sanoituksiisi, jätä hyvästit.
Heitit television ikkunasta ulos, lasien särkyessä et ajatellut enää meitä.
Olit yksin, sietäisit hävetä.
Aikani ei ole koskaan ollut sinun, sietäisit hävetä.
#ELLI
Ulkona sammutettiin valot, maailma kuunteli eilistä herkeämättä.
Eilistä ja edellispäivää, historiaa.
Ulkona satoi lunta, ihmiset sulkivat verhonsa ja painautuivat kylmiä seiniään vasten.
Valkoinen toimistotuoli hajosi kappaleiksi meidän katsoessa vierestä, lamput paloivat loppuun ja valokuvat jäivät kehittämättömiksi.
Ei hätää, avaa uusi pullo kuohuviiniä, tänään kellään ei ole hätää.
Älä valehtele, älä paina itseäsi sellin seiniä vasten ja roiku kaltereissasi, älä valehtele.
Huomenna, ennen kesää.
Et ole ainoa, kaikki kaipaavat sitä.
Aurinko nousee, puolikas totuus hälvenee aamun valjetessa.
Sidotaan meidän kädet yhteen, meillä on aikaa vielä ennen kesää.
#ELLI
Jääkylmä tuuli sulatti ajatukset pahasta, jäädytti polvilumpiot tunnottomiksi ja iski helvetillisellä voimalla poikkisuuntaisesti kasvoille.
En tuntenut itseäni, en tuntenut pakkasesta kylmenneitä sormiani enkä vastaantulijoita. En edes välittänyt vastaantulijoista, hautasin kasvoni syvälle isältä lainatun takin huppuun.
Tuuli ei sulattanut kyyneleitä, se ei jäädyttänyt niitä, se kutsui ne mukaansa leikkimään. Pelaamaan, juoksemaan hippaa.
Kyyneleet eivät totelleet tuulta, olisi pitänyt tietää se aijemmin.
Kyyneleet sulattivat polvilumpiot, sormet ja hetkellisesti huppuun kadonneen identiteetin. Ne polttivat rohtuneita huuliani, eivätkä pyytäneet lupaa satuttaa.
"En pidä sinusta, rakastan sitä, etten pidä sinusta."
Se antaa voimia, se antaa voimia taistella helvetillisen kylmää poikkutuulta vastaan.
Se jäädyttää sormet, se jäädyttää mielen.
Verkkokalvoille ikuistunut hetki ei anna pahan vallata kaikkea, pian on kevät.
Maailma suunnittelee jo aivot verta vuotaen ensimmäisiä voikukkia.
#ELLI
"Tää on meidän vuosi."
Me ei anneta toistemme pitää lupauksista kiinni, mutta me luvattiin pysyä yhdessä, aina.
"Tää on meidän vuosi."
Viisi päivää, yli kolmesataa edessä, me ehditään vielä rakastua.
Tänään ei palattu kotin, tänään voitettiin.
Onnellisuuteen ei ole mahdollista menehtyä, ei tänä vuonna, meidän vuotena.
Ennen katuvalojen sammumista ulkona alkoi sataa lunta.
Se hautaa alleen elisie, ongans nyt sentään meidän päivä, meidän vuosi.
Se kestää uuden ikuisuuden.
Rakastan sinua, rakatan elämää, rakastan tätä hetkeä.
En pidä sinua kädestä.
Me pärjätään yksin, yhdessä.
"Tää on meidän vuosi."
Sydämeen sattuu.
