Kerran kirjoitin elämästä kahdella sanalla, pyysin saada olla hetken läsnä.
Mattolaituri täyttyi koskemattomista, niistä jotka kehtasivat myöntää olevansa onnellisia edes hetken, niistä ketkä kehtasivat nauraa aivan liian kovaan ääneen.
Sinne, missä kenenkään kehossa ei uisi uupumus, puhelimia ei käsketty sulkea, mutta niin siellä silti tehtiin.
Korkkiruuvinen korkeajännite, kielonkukka suussa, makaat hiljaa ihan siinä vieressä, kuulen veresi kohinan. Älä katso, olet poikkeus.
Ethän ajattele häntä enää? Annettiin sen olla ohimenevää, ohikiitävää, hetken hurmiossa ajatusten katkelma, katkos kesken katsekontaktia, kerro minulle miksi.
Jäljelle jää vain kastelematon ruukkukasvi, puisella lattialla vetää, muistaisit siirtää sen aurinkoon, muistaisit siirtää aurinkoa, laita avaruus pois paikaltaan, käännä radio kaakkoon ja käännä kuu ylösalaisin, niin että veri menee päähän.
Ja jostain ihan liian kaukaa voi välillä kävellä vastaan joku ihan hirveän tuntematon, voi viedä jalat alta ihan hirveän nopeasti, niin että se sattuu. Ihan hirveästi.
Tai sitten ei, ehkä hyppää selkään, kun ei jaksa kävellä. Haavoittunut paholainen.
#ELLI
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti