Heikkous

Makaan mustalla päiväpeitolla ja tuijotan kattoon. 
Huoneen seinät ovat eri sävyiset katon kanssa, sammunut tuoksukynttilä ei tuoksu miltään.

Makaan mustalla päiväpeitolla, en ole koskaan ollut näin pitkään hiljaa. 
Mieleni huutaa; "HAPPEA! HAPPEA??!"
Hengitys on raskasta selällään maatessa, ensimmäinen, muita raskaampi kyynel putoaa silmäkulmasta mustalle päiväpeitolle.

Kalenteri katsoo syyttävästi seinältä, en katso takaisin, tuijotan peilissä roikkuvia jouluvaloja.
Tältä ei tunnu hulluus, tältä tuntuu ikävä.
Tältä tuntuu siis hulluus.

Puhelimesta soiva musiikki kertoo rakkaudesta, tästä on rakkaus kaukana, oikeasti se on muutaman kilometrin päässä, mutta se on niin helvetin kaukana.
En enää koskaan lupaa itselleni mitään.

On pakko valvoa koko yö, huominen antoi sanansa, se lupasi tulla meidän luokse.
Me odotetaan sitä.

Helvetti.

#ELLI

Hymy

Muistan kaiken, joka hetken.
Jokaisen silmäniskun ja hymystä johtuneet ilojuovat kasvoillasi.
En unohda sitä koskaan.
En päästä irti, miksi edes yrittäisin päästää irti?

Kynttilät eivät pala loppuun sinä iltana, kun katsot peiliin ja hymyilet. Kerron tänään hymystä, sinun hymystäsi.
Kerron, puhun, juttelen. Mitä väliä? Me ei kuolla koskaan.

Päästin irti kaikesta edellisestä, tänään ja huomenna keskityn hymyyn. Annan sille ikuisuuden.

Vastapäisen talon rappuun syttyy valo, eihän siellä edes asu ketään, sen seinillä on vain aaveita, valo oli silti lämmin. 
Kuuma kahvi läikkyy reunojen yli valkoiselle paidalle, kovasanainen musiikki huutaa kuulokkeissa ja me saatiin tänään koulussa karkkia.

Kynttilä tuoksuu liian vahvasti, ja saan pimeydestä päänsärkyä. 
Me ei koskaan sanota hyvästi, ei koskaan.
Vaikka me oltaisiin kuoltu tylsyyteen koulun juhlasalissa, me ei oltaisi koskaan sanottu hyvästi.
Kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen, me sovittiin se nyökkäämällä.

Jokainen taivaalta putoava sadepisara katsoo tänään meidän perään, me ei omisteta maailmaa, mutta ainakin me ollaan ihan helvetin onnellisia.
Me ei odoteta mitään, me ollaan muutos.

Kesäkuu on kohta.

#ELLI

Aamu

"Ihanaa elää sillee et odottaa joka päivä huomista"
"Huomisen lapset"

Me katsottiin joskus kauan sitten Salkkareita, nyt me nähdään unia huomisesta. Me eletään kuin kuoltaisiin huomenna, mutta silti me seurataan kellojen viisareita, milloin on taas huominen.
Me ei kuolla koskaan.

Me luotiin lupaus huomisesta.
Me voidaan tuhlata jokainen ilta, aamu on luonut lupauksensa.
Aamu loi lupauksensa, me sinetöitiin se tänään varttia yli yhdeksän illalla, kun ratikan numero 8 ovet sulkeutuivat Perhon pysäkillä.

En käänny pois huomenna.
Aamun luoma lupaus saa näkyä kasvoillani, huomenna on aika hymyillä. 
"En oo koskaan ollu näin onnellinen"

Tavoitin tänään varjosi lisäksi sinut.
Olin niin onnellinen, että alkoi huimata.

RAKASTAN sinua.
Pidän SINUSTA.

Aamu loi lupauksensa, me eletään edelleen kuin kuoltaisiin huomenna, mutta me ei kuolla koskaan.
"Huomisen lapset"
Niitä me ollaan, ikuisesti.

RAKASTAN (ELÄMÄÄ)
         (SINUA)

Ei haittaa vaikka huomenna sataisi. 
Me ollaan huomisen lapsia, ikuisesti.
Ikuisesti.

#ELLI

   

Huominen

Huominen koittaa jo kahdenkymmenen minuutin päästä.

Pääsen jälleen hukkumaan sen silmiin. Huomenna.

Hetkeksi, pala taivasta. Jalat maassa.

Kiedo itseni siniseen flanellipaitaan, sidon hiukset huoletomalle puolinutturalle ja odotan, että huomaat minut.

Huomaatko, että maailma on tehty huomenna meitä varten?

Huomenna.

Jalat kantavat, maiharit kiskovat maata kohti pilviin karkaavan mielen, olen edelleen ihan helvetin onnellinen.

Vaikka käännyin, olit edelleen siinä. 

Et koskaan kieltänyt perässä kävelemistä, pelkkä katse riitti.

Veit maton kiiltonahkaisten maiharien alta. 

En kääntynyt pois, simät säihkyvät edelleen.

Hymyilyttää.

Sytytän kaksi kynttilää, elämä ansaitsisi sata.

Sata syttyvää kynttilää, liekkiä.

Sinä ansaitset maailman.

Pidä kiinni!

Huominen koittaa yhdeksän minuutin päästä.

#ELLI

Aurinko

Aurinko laski tänään aikaisin, en viitsinyt katsoa ikkunasta ulos.
Sama aurinko, joka laski kesäkuun puolessa välissä, sama aurinko, jonka laskua me katsottiin kaikki yhdessä Tähtitornenmäeltä.

Tarvitsen aikaa, jota kukaan ei ole koskaan edes vienyt pois. 
Lupasin itselleni, että opettelisin soittamaan kitaraa. 
Lupasin muille tehdä maanantaina jotain rohkeaa.
Ulkona on liian tuulista, me voitaisiin kiroilla yhdessä rautaportin luona ja odottaa vapautta.
En ollut tarpeeksi rohkea vielä perjantaina, tule jo, maanantai, tule jo.

#ELLI

Onnellinen

Kävelin kotiin, ja avaruus katsoi suoraan silmiini. Tuijotin herkeämättä takaisin, kumpikaan ei sulkenut silmiään. Katuvalot heijastuivat kerrostalojen ikkunoista, olin jälleen ihan helvetin onnellinen.

En pelännyt maailmaa, en ole kuolematon, vaikka ajatuksissani olen edelleen pilvien korkeudella.
Avaruus tuijotti taivaalta takaisin, ja hymyilin tuntemattomille ihmisille. 

"Pidän ihmisistä jotka... katsovat silmiin." 
Niinpä.
Hetki, joka ei lopu koskaan. Rakastan sinua, RAKASTAN SINUA!
"Mä haluun tehä jotain uutta, voisin ehkä törmätä siihen vahingossa tai... tai..."
Niinpä.

Leikittiin outoja leikkejä oudoilla säännöillä, mutta ainoa asia joka pyöri maailmaa nopeammin mielessä oli ajatus siitä, miten paljon RAKASTAN (sinua).

"Voidaanks syödä yhes koulussa huomenna? Sun kaa on nii hauskaa heittää ruokisläppää."
Niinpä.

En menetä mitään, jos jään. 
RAKASTAN (SINUA) (ELÄMÄÄ) (SINUA)

Avaruus katsoi suoraan silmiini, ja myönsin olevani onnellinen. 
"Älä pelkää maailmaa."
Lupaan sen.

#ELLI

Merkitys

Joulukuun toinen päivä ei ollut kylmä.
Ei sen jälkeen, kun sisällä alkoi palaa. Se näkyi silmistä ja tuntui sormenpäissä. Nauraminen sattui mahaan ja sairaat vitsit naurattivat entistä enemmän. Sairasta.

Olavi Uusivirta laulaa edelleen siivistä. Minä kerron siivistä, joilla lennetään pilvien yläpuolella kuolemattomana, vatsanpohja täynnä perhosia. (Koko eläintarha.) Maailma pyörii päässä nopeammin kuin normaalisti, ja jalat lähtevät väistämättä alta.

"Me tullaan tänne juoruilemaan" - me mennään sinne että kuuluttaisiin taas yhteen.
Me ei hävitty minnekkään, kadottiin vaan hetkeksi meidän juttuun. Me huudettiin, naurettiin, jaettiin ja kylvettiin määrittelemättömissä yksityiskohdissa.
Hukuttiin oransseihin sohviin ja tehtiin toisistamme hulluja. Molemmilla oli pohjalla ajatus siitä, että ollaan helvetin onnellisia. 

En puhu muiden puolesta, olen helvetin onnellinen.

Voima

En herännyt painajaisiin viime yönä. En katsonut uutta silmiin tänään, sen sijaan ilmoittauduin luovan kirjoittamisen kurssille.

Puisella lattialla tuntuu ikkunasta virtaava ilmavirta.
Uusi veti maton jalkojeni alta. En uskalla toivoa päästäväni irti. 
     
Poltin kynttilän jalustaan asti loppuun, katsoin vierestä, kun se sammui ja mietin samalla, että uusi sai kynttilän liekkiä kirkkaamman pilkkeen syttymään silmiini. 
   
Sydän hakkasi tänään tietään ulos rintakehästä, en katsonut hetkeen ketään silmiin, keskityin pysymään tasapainossa. Poskilleni valui auringon säteitä polttavampi kipinöinti, nielin odotuksen kuin särkylääkkeen.
   
En käytä kalenteria, en ole niin aikuinen vielä. 
Valehtelin. Olen merkinnyt sinne kaksi asiaa, sen silmien värin ja muistutuksen, että me painaudutaan vanhalla porukalla uuden kahvilan seinää vasten ja vertaillaan toistemme elämiä.
Tein sen taas, ei siellä ole kenenkään silmien väriä. Kaikki aikanaan.

En herännyt painajaisiin viime yönä, kahvi oli laimeaa aamulla ja hiuksten latvat olivat takussa.
Ensimmäinen joulukuuta, ensimmäinen aamu; tänään alkaa elämä.

En voi huutaa, että "päästä irti!" jos kumpikaan ei oikeastaan edes pidä kiinni. En anna itseni karata kauemmas, vaikka samalla olen jo pilvien yläpuolella. Jätin paperisiivet kiiltokuvien enkelilapsille, vapaana kuka vaan voi lentää.

Me piirretään katuliiduilla valkoisiksi maalattuihin seiniin.
Oltaisiin niin rehellisiä, että totuudet muuttaisivat väriään violeteiksi.
Me ei kuolla koskaan.

#ELLI

Uusi

 

Se, että ajattelisin sinua, ei aina johda siihen, että kaipaisin sinua.

Hajuvetesi, tai kuten sinä sitä kutsut, parfyymisi tuoksu on hälvennyt vaatteistasi, eikä kengänjälkiäsi enää erota ensilumen valuttua sormieni läpi.

Et tehnyt lupauksia, mutta käskit kaikkien aina odottaa. Emme olleet yhdessä maailmanparantajia, olimme viattomia.

Vaihdoit puhelimesi soittoäänen kun joulukatu avattiin Aleksanterinkadulla. Vaihda sinä soittoääni, minä poistan numeron.

Kuuntelisit oman pääsi äänimaisemaa, siellä huudetaan. 

Käsittelet asiat mielessäsi nopeammin, kuin ulkona jatkuvasti yltyvä myrsky.

Ei ihme, että ajat ihmiset hulluuden partaalle. Olet voimakas.

En ikävöi, et tee minusta hullua. Tuskin edes yritit.

Kaataisin kahvit tietokoneeni näppäimistölle, ja aloittaisin alusta.

En palaa alkuun, en halua rakentaa uutta sinua jostain toisesta, ethän sinä edes ole sirpaleinen. Sinussa ei ole mitään, mistä lähteä liikkeelle.

Kello on kymmentä vaille kolme, sadepisarat osuvat ikkunalautaan. Siirrän mielessäni katseen pois sinusta, jotain uutta. 

Jokin uusi on vangitseva. Se salpaa hengen ja sormenpäät alkavat sinertää.

Se saa nauramaan. 

Se on elävä, ja se hengittää.

Sillä on pilke sen silmissä, sekin nauraa.

Se on jotain muuta, se ei ole sinä.

Hajuvetesi, tai kuten sinä sitä kutsut, parfyymisi saa muistoissa aikaan oksettavan päänsäryn.

Paineaalto saa viedä sinut mennessään.

On aika uudelle.

#ELLI

Savu

Me istuttiin tänään luokassa numero 104 ja kuunneltiin Nylon Beatia.

Me analysoitiin toistemme sijaan biisien rakenteita ja syöminen luokassa ei ollut tänään kiellettyä.

Ei se koskaan ole, me ei olla sääntöjen rikkojia.

Ulkona satoi, mutta ei kuitenkaan tuoksunut sateelta.

Aulassa tuoksui joulu ja mandariinit maistuivat pahoilta.

Me mentiin Porthaninkadulle ja hukuttiin hetkeksi vesilaseihin.

Sanoin haluavani muuttaa Suomenlinnaan, kukaan ei pitänyt sitä sairaana.

Kengät eivät jättäneet peräänsä jälkiä, vaikka me haluttiin tulla muistetuiksi. Haluttiin niin paljon, että se tuntui kylkiluissa.

Räntä satoi kasvoille vaakasuorassa, oli liian kylmä välittää. 

Meillä ei ollut tänäänkään kiire, vaikka me suunniteltiin, että me pelastetaan maailma. Niin, suunniteltiin. Puhuttiin. Juteltiin.

Olavi Uusivirta laulaa viimeisestä kesästä ja ikuisista lapsista, kirjoitan tänne ensimmäisestä talvesta ja hetkellisistä aikuisista. Niitä me oltiin tänään Porthaninkadulla edes pienen hetken.

Kävelin Rautatieaseman kulmalla hiipuvan lumikasan päältä tunteakseni joulun, se ei päässyt paksujen kenkien läpi ajatuksiin asti, mutta jääpuisto on pian valmis. Pian. Kiirehdi.

Me istuttiin tänään ratikassa ja tykättiin sen vanhoista lampuista ja napeista. Silloin me oltiin me. Me ei oltu ikuisia lapsia eikä hetkellisiä aikuisia, vaan me oltiin me.

Palaan Porthaninkadulle, missä me annettiin kahvin tänään jäähtyä kuppeihin ja missä ihmiset näyttivät hyviltä vaikka olivat pukeutuneet kokomustiin vaatteisiin.

Varmasti nekin olivat onnellisia.

#ELLI

 

         

Hengitys

Ensilumi tuli viimein, odotin sitä jo kesäkuussa.

Kymmenen uutiset sotkevat tahdin, punainen lanka liukuu käsistä kovaa vauhtia.

Ensilumi tuli viimein, ja Vänrikki Stoolin katu oli hiljaa. Jonkun auton valo vilkkui, mutta katu oli hiljaa. Koko Töölö pidätti hetken hengitystään, koko maailma seisoi hetken varpaillaan.

Museokadun kukkakaupan katolta putosi huurteinen lumihiutale.

Saturnus varjosti renkaansa silmieni alle.

Odotan sinua kuin Kuuta nousevaa, pidätän hengitystäni.

Mihin avaruus loppuu? Ässään.

Mihin odotus loppuu? 

Se ehtii tappaa, ennen kuin alkaa tapahtua.

Huone on täynnä mustia maalauksia, missään ei soi musiikki.

Kukaan ei ole kieltänyt soittamasta sitä, mutta kaikkien kasvoilla on epävarmuudesta muovautuneet juovat.

Ne pidättelevät pian valloilleen ajautuvaa kohtausta.

Ne, ei kukaan tiedä mitä ne oikeastaan ovat.

Nekin pidättävät hengitystään, kädet painuvat nyrkkiin ja ne odottavat.

Minäkin odotan.

En ole peloissani, olen kyllästynyt. Ihmiset eivät vieläkään hymyile, mutta osalle on herännyt pilke silmäkulmiin.

Kukaan ei pelkää, mutta kukaan ei myöskään viitsi.

Istun samalla ikkunalaudalla, jolla me istuttiin aina ennen. Yhdessä.

Sanoit, että tulet takaisin.

Et kertonut puhuttiinko me viidestä minuutista vai ikuisuudesta, mutta lupasit tulla takaisin.

Sinä.

Ne.

Kiirehdi.

#ELLI

Totuus

16.11.2015

En kerro salaisuuksia, kerron totuuden. Kaunistelemattoman totuuden, joka sai meidät tuntemaan jotain uutta.

Me kuuluttiin tänään yhteen. Me jaettiin hetkiä, jotka sisälsivät totuuden, raivoa, iloa, surua sekä järjetöntä onnellisuutta.

Me istuttiin kahvilassa ikuisuus ja leikittiin suklaakastikkeella, puhuttiin henkeviä ja hengettömiä ja lämmitettiin yhdessä muuten niin kylmää Helsinkiä. Väitän, että meidän ympärillä hehkui. Hehkui niin helvetisti, että se teki käsistä ja poskenpäistä tulikuumat.

Me puhuttiin suoraan ja me välteltiin tuntemattomien katsekontakteja.

Vannon, että me oltiin vapaita, niin pirun vapaita.

Valehtelulle ei löytynyt sijaa, me purettiin meidän elämät osiin ja vaihdeltiin perspektiivejä keskenämme, muut ihmiset tarkkailivat meitä hiljaa vierestä.

Meillä oli oma kieli, me osattiin lentää.

Meidän ei tarvinnut osata mitään, vaikka  marraskuu on ollut sateinen.

Meidän ei tarvinnut osata mitään, meillä oli koko huominen aikaa odottaa. 

Me ei vielä kuuluttu yhteen, mutta ehkä me painutaan samaan betoninurkkaan Alppilassa sitten, kun taivas itkee ensilumensa meille.

Meillä oli tänään kaikki aika maailmassa, mutta meillä ei ollut aikaa odottaa.

Me ei oltu väärässä, meidän suussa maistui raudalta.

Me ei oltu sekaisin, me oltiin onnellisia.

#ELLI

Tuli

Sulkeuduin marraskuun vettä valuvista käsistä harmaan neulemekon sisään, marraskuulla ei ole mitään asiaa sinne.

En ole kävellyt kaduilla ja huutanut tarvitsevani rakkautta, olen rakastanut itseäni.

Olen paennut omia pelkojani työpöytäni laatikostoihin, sekasorto katoaa yön mukana toistuvasti.

En kuivaa muiden kyyneliä, keskitys pakonomaisesti omaan onnellisuuteeni. En saanut lupaa valita aineistoesseeni aihetta, mutta päästin irti kahleista.

En pelkää, kädet eivät tärise enää. 

Pelastin kummallisen pehmolelun uudelta elämältä, halusin sen itselleni. Kuvittelin olevani pyhimys, en itsekäs.

Lehdet tarttuivat kenkieni pohjiin ja tiesin olevani varma tulevaisuudesta, vaikka ulkona satoi kaatamalla.

Näin unta jossa sytyin tuleen, olen itsekäs, olen fenix-lintu.

Kaivoin kuopan menneisyydelle, mutta putosin sinne itse.

Yhdelläkään kirjaimella tässä kirjoituksessa ei ole tolkkua, tahdon jakaa. Onko se itsekästä? Jumalauta.

Pyysin äitiä leikkaamaan villiintyneet hiukseni, se kutitti.

Itämainen matto siirretään kylpyhuoneeseen, en ehkä koskaan pääse ottamaan selvää, voiko sillä lentää.

Työnnän pelkoni ulos ovesta, siirrän tilalle uuden, vilpittömän ja valkoisen pöydän ilman laatikkoja ja kannan uusia viherkasveja ympäriinsä, yrittäisivät pysyä hengissä.

En tapa kasveja, vaikka onkin marraskuu.

Nostan rikkinäisen kangaskassin olalleni ja kävelen kohti aurinkoa.

#ELLI

Elokuva

Usein toistuva deja vu.

Leikittelen eri ajatuksilla, tänään se ei pelota.

En tunne ikävää, en raivoa, surua enkä ylitsevuotavaa onnellisuutta, kummallinen päivä.

Olin onnellinen päivällä, en vain päässyt purkamaan virtausta, tunsin tänään eläväni. Tähän asti.

Ajatukset hyppäävät narua mielessäni, osa niistä kaatuu ilta-auringon lämmittämälle asfaltille, osa niistä vain katoaa. Loput seikkailevat ja leikkivät hippaa järkeni kanssa. 

Olenko tulossa hulluksi?

Koskaan ei saisi estää ketään ilmaisemasta tunnetilojaan, onnellisuus ja raivo yhdessä ovat verrattavissa tappavaan sairauteen, sairaan onnellinen ei ole koskaan hyvä. Ei koskaan, siinä kuitenkin vain hukkuu omiin uniinsa.

Pala kurkussa kasvaa, tunsin olevani elossa tänään.

Pyyhin ripsivärit tyynyliinaan, jätän siihen jäljen hulluudesta.

Maalauksen tyttö ei ole tälläinen, maalauksen tyttö seisoo katse muualla pahasta. Maalauksen tyttö saa huomenna käteensä mustekynän ja taakseen avaruuden. Maalauksen tyttö ei ole hullu, siitä ei koskaan tule hullua. 

Niitä hetkiä, kun oma elämä punoutuu elokuvaksi silmissä, tapahtuu harvoin, hyvä jos koskaan.

Korjaan asentoa, hyvä etten oksenna, pala kurkussa kasvaa.

Kädet valuvat jalkojen viereen toimettomina, halvaantuneina.

Suljen silmät ja meripihkasormus painaa vasemmassa kädessä. Leikin hetken tuntematonta, Kuun ympärille muodostui illalla sädekehä.

Usein ajatellaan sitä, mitä halutaan huomiselta. Ajatteleeko kukaan koskaan haluaako huominen meitä? Maapallolla on varmasti jatkuva päänsärky, kusipäitähän me kaikki ollaan.

Tanssikaa niin paljon, että kengänpohjanne kuluvat puhki, naurakaa niin paljon, että vatsalihaksenne huutavat halleluujaa, mutta älkää nyt saatana päästäkö ajatuksianne leikkimään järkenne kanssa.

Maalauksen tyttö on tyyni, vaikka huomenna hän saa taakseen avaruuden.

#ELLI

Maalaus

Maalasin tänään kuvataiteen tunnilla tytön, jonka hiukset olivat punaiset ja jonka mekko oli helmasta repaleinen. Tyttö katsoi poispäin, hänellä oli sotkuinen tukka. 

Maalasin paperille tunteeni. Sen, minkä yleensä puran sanoihin, maalasin tänään. Sivellin tuntui vieraalta kädessä ja vedot paperilla näyttivät satuttavan tyttöä.

Kuuntelin samalla Adelea ja pidättelin kyyneleitä. Lähdin ulos luokasta parin muunkin tehdessä niin, en halunnut satuttaa maalauksen tyttöä enempää.

Tytön viininpunainen tukka oli latvoista hajalla, mekon helma oli riekaleina, mutta maisema oli kaunis. Tavallinen, ja keskeneräinen, mutta kaunis. Häivytin tytön mahdolliset kyyneleet maalauksen siniseen taivaaseen, tein niistä mielessäni kyyhkysiä. 

En ole ikinä särkenyt kenenkään sydäntä, ajatuksissani särjin tänään  posliinilautasia joka kerta Adelen laulaessa kertosäettä.

Maalauksen tyttö ei ole uhri, maalauksen tytöllä olisi looginen muisti ja mustekynä kädessä. Maalauksen tytöllä olisi valkoiset kuulokkeet ja musta hame, jossa ei olisi riekaleinen helma. 

Tytöllä olisi kitara ja mustat lakanat sängyssä.

Maalasin tunteideni lisäksi paperille itseni.

Maalasin itseni haavoittaen paperia, maalauksen tyttöä ja musiikkiluokan vinyylilevyjä, mitä siellä ei oikeasti varmaan edes ole.

"Hello from the other side", laulaa Adele, maalaukseni oli minun maailmani sen hetken. Mitä pidemmälle jatkan työtä, sitä syvemmälle jatkuu myös toinen puoleni, syvälle, loputtomiin.

Maalauksen tytön poskilla ei leisku raivon puna, kyyneleetkään eivät raavi tietään alaspäin, maalauksen tyttöä ei voi satuttaa kukaan muu kuin minä itse, se meissä on erilaista.

Viininpunatukkainen tyttö ei nosta itseään jalustalle, hän tulee kurottamaan avaruuteen, tytöllä ei ole vielä käsiä, mutta silmät tulevat loistamaan. Ne tulevat loistamaan tähtien heijastuksia, eivät kyyneleitä.

Nyt voin jatkaa rauhassa elämääni. Elämääni onnellisena, ilman paperihaavoja.

Maalauksen tyttö ja minä olemme yhtä, maalaan taustaksi avaruuden.

#ELLI

Todellisuus

Keittiöstä kuuluu liian kova meteli. Äänet täyttävät pään ja saavat aikaan epämääräisen hulluudentunteen, huudan mielessäni kirosanoja ja "OLKAA HILJAA!!!!!". Turvauduin musiikkiin, hautasin melusaasteen huutavan voimakkuuden alle ja sinetöin kaiken kuulokkeilla.

Silmäni viestivät päivän aikaisesta toimettomuudesta ja eksyneisyydestä - mihin eilisen minä katosi? Eilisen minä, joka ulvoi koulun ruokalassa kilistellen astioita ja nauroi niin paljon, että alkoi oksettaa. 

Seura tekee kaltaisekseen, tälläinen olen yksin. 

En ole yksin hiljainen, täytän äänettömyyden omilla versioillani suosikkiartistieni kappaleista tai napsuttelemalla sormiani olematta kuitenkaan hermostunut. Olenhan sentään vapaa.

Televisiosta tulvi lähinnä luokattoman huonoa huumoria, eilen olin liekeissä, tänään syystuuli puhalsi eilisen jäämiä kauas pohjoiseen.

Jos jaksaisin, olisin juuri nyt jossain muualla. Muualla pikkuhiljaa päätään nostavasta sekasorrosta ja keittiön metelistä. Ei nukuta, mutta väsyttää. Olen elossa jossain muualla kuin tässä.

Järjestyssäännöt käskisivät olla jo hiljaa, mutta pääni sisällä huutaa kaksisataa eri ääntä käskien metelöimään, voisin jälleen vajota sängyn läpi lattialle. Mutta kun en voi.
Lupaus siitä, että kaikki on taas kuten ennenkin pirstaloitui ohuen lasin tavoin. Ennalta-arvattavaan ei saisi koskaan luottaa liikaa, mutta onnellisuuden sokaisemana on valmis tekemään mitä vaan. 
"Mikä susta tulee isona?"
"Kyyninen."

Iltainen todellisuus löi kasvoille avokämmenellä ja huusi asioita, joista ei sovi kertoa. Todellisuus haukkui, kynsi ja nauroi painaen samalla keuhkojani kasaan niin että tuntui.
Olenko jo tarpeeksi vanha olemaan kyyninen? 
Ainakin olen tarpeeksi vanha sanomaan "nyt riittää", voisin HUUTAA sitä ensilumen sataessa ja katsoa lumen hautaavaan todellisuuden alleen. Kävelisin sen kaiken päältä katsomatta taakseni. 
Todellisuuden tappava ensilumi voisi saapua jo, hyvän maun rajoissa.
Vielä on vaikka mitä, mitä odottaa, ilman pettymystä.


#ELLI

Melodia

Istuin koirapuiston kuluneella, puisella penkillä ja selkäni takaa juoksi joukko ihmisiä. Nämä ihmiset nauroivat ja heillä oli ilmeisen hauskaa. Pintaraapaisulla he vaikuttivat iloisilta, onnellisuudesta en tiedä, koska en tunne heitä, mutta iloisia he ainakin olivat.

Olen itsekin vähintään tyytyväinen, onnellisuus on niin häilyvä käsite, että en rohkene käyttää sitä sanaa. Etten vahingossakaan raiskaisi sen merkitystä, en halua kuitenkaan olla turhan varovainen.

Vuodin sosiaaliseen mediaan kertoakseni vain, että tänään ei ollut hyvä päivä. "paha päivä" - paradiselli 1h sitten.

Valehtelisin jos väittäisin koko päivän olevan huono. Jos on huono päivä, silloin ei kai saa nauraa eikä odottaa perjantain musiikintuntia. Ei varmaan myöskään saisi huojua eri tahtiin musiikin kanssa koulun pihalla ja tuntea järjetöntä iloa päättyneen tunnin takia.

Päivä ei siis ollut huono, vaikka niin väitinkin. Päivän muistot olivat huonoja. Ne tulvivat kuin myrkyllinen sumu täyttäen ajatukset aivoissa. Ne kirvelivät silmissä ja tappoivat tietään kyyneleiksi joita en koskaan päästänyt vuotamaan. Istuin tutulla sohvalla, tutussa paikassa, tuttujen ihmisten ympäröimänä, mutta kaikki tuntui vieraalta ja vaaralliselta. Myrkyllinen muistosumu pyyhki hetkeksi muut ihmiset mielestäni ja pakotti kehoni nousemaan vasten tahtoani sohvalta, jolla olen viettänyt viimeiset kolme vuotta kuunnellen, kertoen ja tuntien. Toinen paikka, jota nimitin joskus kodiksi. En vain ikinä sanonut sitä ääneen muiden kuullen. Kotia.

En anna polttavien muistojen palata, joten en jaa niitä tänne, ei ne tekisi pahaa muille kuin itselleni.

En tee mitään väärin myöntäessäni, etten vaihtaisi juuri nyt mitään elämässäni. En ihmisiä, en kasvoja, ääniä tai hetkiä. En tulevaisuutta, enkä edes hallaa ympärilleen luovia muistoja.

Rakastan elämääni ja enemmän tai vähemmän jokaista siihen kuuluvaa.

"Mul oli ikävä sua."

"Niin mullaki sua."

#ELLI

Liekki

Joku tuntematon lipui veneellään laiturin ohi, sillä ei näyttänyt olevan turha kiire mihinkään. Ei ole minullakaan, valitsin kaikista maailman paikoista kirjoittamiseen rannan, rannan, jonka kaislikossa asuu pitkäjalkainen haikara.

Täällä ei ole kylmä, vaikka tuuli kampaakin hiuksiani taakse ja saa puut humisemaan hiljaa, täällä ei ole kenelläkään kiire.

Tämä ei ole paikka ikävöimiselle, tämä ei ole paikka tietoisesti tekemiselle, tämä on paikka haaveilemiselle ja ajatuksille. Jos kirjaisin ylös joka ikisen ajatukseni ja julkaisisin ne, ihmiset tulisivat hulluiksi. Ehkä siksi onkin hyvä, että kaikki mitä kirjoitan on lukijasta riippumatta tulkinnanvaraista. 

Istun laiturin penkillä ja jännitän hartioitani. Tuuli iski nyt kovempaa kuin aijemmin, käskevästi, saaden aikaan ikävän ujelluksen. Täällä on aikaa ajatella vain jumiutunutta niskaa ja mitättömyyksiä, paikka ajatella, jossa suuret ajatukset ovat kuitenkin kiellettyjä.

Pitkäjalkainen haikara katosi kaislojen sekaan ja minulla on kylmä. Ajatus huomisesta sytyttää lämmittävän liekin, ajatus tulevaisuudesta, vapaudesta.

En ole vankina menneisyydessäni, ne kahleet kuihtuivat viimeisen kesäauringon laskiessa, mikään ei ole pakottamassa minua elämästä. Tuuli saa kaislat myötäämään, ikään kuin hyväksymisen merkiksi. Ne nyökyttelevät ja suhisevat hiljaa, kirjoitusvauhtini hiipuu sillä kädet ovat jo kohmeessa.

Tuntematon mies lipuu veneellään jo jossain kaukana, ehkä tämä päivä on tarkoitettu hänelle. Kaislikko nyökkää jälleen lähes äänettömästi, ja laineet käyvät naapureiden lahoon lautakasaan, joka oli joskus laituri.

Ottaen huomioon tilanteen, musiikki ei kuulu tänne. Ei tähän hetkeen, jossa tuuli huokailee toiveita tulevaisuudesta ja aallot kuljettavat niitä rantaan, musiikki ei kuulu tänne.

Nyt on kyse vain ja ainoastaan huomisesta.

#ELLI

Tulkinta

Istuin hetki sitten keittiössä lämmitellen käsiäni liian kuuman teemukin ympärillä, en edes pidä teestä, mutta join sitä löydettyäni laatikosta pillin. Tämäkään mukillinen ei tehnyt poikkeusta sääntöön, hunaja ei kuulu teehen, ei edes pahanmakuiseen sellaiseen. Miksi puhun teestä?

Hunajapullosta kuului hassu ääni valuttaessa sen sisällön liian kuumaan ja pahanmakuiseen teehen.

Äiti sanoi että eilisestä kirjoituksesta paistoi hämärästi idea siitä, että minulla olisi paha olla; annoin takaisin häilyvän selityksen tekstieni sisällön äärimmäisestä tulkinnanvaraisuudesta, sellaista elämän kuuluisi olla; tulkinnanvaraista.

Mikään ei voi pilata tätäkään päivää, olen onnellinen, ihan tosi.

Poltin kielen liian kuumassa teessä, mutta annoin itselleni luvan pysyä onnellisena. Tänään en kuuntele musiikkia missä lauletaan kaiken hajoavan, annan mahdollisuuden muulle, vanha musiikki kurotti kätensä jostain kaukaa, vuosikymmenten takaa ja tulvii nyt kuulokkeista tajuntaan, tälläistäkö vanhemmat kuuntelivat seitsemäntoista? 

Jos voisin, tanssisin tasaisella katolla tähtitaivaan alla. Kukaan ei estä, mutta kukaan ei myöskään ole yllyttämässä siihen. Sen verran itsesuojeluvaistoa pitää jokaiselta löytyä, ettei lähde kiipeilemään kaltevilla ja helvetin liukkailla katoilla lokakuun puolessa välissä. Ainahan sitä voi toivoa, mutta meidän talossa ei ole edes kunnollsia parvekkeita.

Halutessaan ihminen saa kaiken kuulostamaan tulkinnanvaraiselta, siitä tulee tapa toistojen jälkeen. Alanko puhumaan tulkinnanvaraisesti toistettuani sitä teksteissäni yli kolmekymmentä kertaa? En viitsi edes keskustella asiasta.

Tällä kirjoituksella ei ole pointtia, Antti Tuiskun biisillä vuodelta 2005 ja Kari Hotakaisen uudella romaanilla sen sijaan on. Äskeinen lause tuli suoraan sydämestä, sen tietää siitä, etten ajatellut sekuntiakaan lauseen seurauksia. Ei sillä, että kyseisellä vyyhdillä sanoja ladattuna peräkkäin olisi sen suurempaa seuraamusta.

Rakastakaa itseänne, niin minäkin teen.

#ELLI

Paluu

Palasin tänään paikkaan, jota kutsuin joskus kodiksi. Se oli täynnä huutavia tunnekattiloita, ihmisiä pukeutuneina punaiseen, numeroituihin paitoihin, pipoihin ja huiveihin. Saapuessani paikalle en edes yrittänyt estää muistotulvaa, se tuntui äärettömän hyvältä, juuri ennen h-hetkeä kylmät väreet juoksivat kilpaa selässä ja ympäri kehoa, olin palannut kotiin.

Huusin huimaamiseen asti, hakkasin käsiäni yhteen ja huusin lisää, koin ääretöntä onnellisuutta, sellaista, mitä ei voi tuntea kuin palatessaan kotiin.

En seissyt Stadionin tornissa kuiskaamassa toiveita kyyhkysille, näin unta tuntemattomista ihmisistä joista tuli lopulta ystäviäni, en osaa katsoa unen tuntemattomia enää silmiin, ei tuntemattomilla ole asiaa toisten ihmisten sydämeen. Kävelin Fredrikinkadulla ja otin kuulokkeet pois korvilta, tuntui vapaammalta hengittää ilman, oli vapaampaa kuulla oma hengitys ja joidenkin suomenruotsalaisten kiivas keskustelu musiikin sijaan. Sillä hetkellä mielessä pyöri vain yksi asia; "Sairasta." En kokenut oloani mukavaksi musiikin kanssa, musiikki, johon kietoudun kuin untuvapeittoon päivästä riippumatta ei tuntunutkaan hyvältä, "sairasta", ajattelin. Kotona soi tutut biisit, niin tutut että ne osaisi vaikka takaperin, kotona ei ahdistuta musiikista, sen annetaan virrata suoraan sisään, sen annetaan ottaa valta ja sen mukana lauletaan.

Ennen paluuta kotiin pyörin kirjakaupassa kuin vanhempansa kadottanut pikkulapsi, etsin piilopaikkaa kirjoista, mutta mikään ei miellyttänyt. Tartuin satunnaisiin, yksinäisiin kirjoihin silmieni selatessa takakansia; salapoliisiromaaneja, rikoskirjallisuutta ja fantasiaa, mikään ei tuntunut oikealta piilopaikalta, sama asia olisi olla piiloutumatta ollenkaan. Lupasin tarjota Saralle jäätelön ensi kerralla kun palaan jälleen kotiin. Päästin itseni irti, päästin itsestäni irti. 

Olin hetken turvassa.

#ELLI

Viima

Muuttolinnut voisivat viedä minut matkamuistoksi etelään. En kaipaa lämpöä, tarvitsen muutoksia. Elän rutiininomaisesti vaikka uskottelen aina olevani vapaa. Ainakin villi, tai spontaani.

Jouluvalot palavat seinällä, niillä ei ole mihinkään kiire, en ole ihastunut. Tuuli ei puhalla ihastuksien nimiä menneisyydestä, aurinko ei sulata sydäntäni eivätkä tähdet muistuta kenenkään silmiä. Pääni on pudonnut taivaista takaisin hartioilleni ja se tuntuu tuovan lisäpainoa sydämmelle. 

En voi pakottaa sinua palaamaan. En voi pakottaa sinua tulemaan takaisin, vain kertoakseni etten tiedä mitä haluan elämältäni.

Huomenna nousen Stadionin tornin portaita ja yritän tavoittaa pilvenreunoja, kuiskaan kyyhkysille toiveita; viekää minut tähtiin, saakaa sinä palaamaan, auttakaa minua rakastumaan. Kuvittelen muut ihmiset muualle ja levitän käteni tornin huipulla kuin lentääkseni, todistaakseni, että olen vapaa. Nostan käteni ilmaan ja hengitän syvään, olen vapaa, olen aina ollut vapaa. En tarvitse sinua siihen, en tarvitse siihen muita. En ehkä osaa parantaa maailmaa, ehkä en edes halua sitä, mutta lähetän silti toiveita yötaivaalle.

Minussa ei ole mitään vikaa, ihmisellä on kaikki hyvin niin kauan kuin osaa toivoa. Unelmat ovat turhia toivoon verrattuna. Unelmat ovat yliarvostettuja.

Hartioita ja niskaa särkee, seinä selän takana on kylmä, eikä myötää senttiäkään, aika vaihtaa taustamusiikkia, aika puhaltaa ajatuksista saippuakuplia.

Joku Julia Stone laulaa jostakusta, minä en laula kenestäkään.

Ehkä opettelen huomenna laulamaan kyyhkyjen tavoin - ehkä.

Sinun ei tarvitse olla peloissaan, en voi pakottaa sitä enää kaipaamaan.

Huomenna on jo tänään, kello on kaksikymmentäseitsemän yli kaksitoista.

00:27

En loppupeleissä edes ole yksin, peilikuvansa kanssa ei koskaan ole yksin.

#ELLI