Joku tuntematon lipui veneellään laiturin ohi, sillä ei näyttänyt olevan turha kiire mihinkään. Ei ole minullakaan, valitsin kaikista maailman paikoista kirjoittamiseen rannan, rannan, jonka kaislikossa asuu pitkäjalkainen haikara.
Täällä ei ole kylmä, vaikka tuuli kampaakin hiuksiani taakse ja saa puut humisemaan hiljaa, täällä ei ole kenelläkään kiire.
Tämä ei ole paikka ikävöimiselle, tämä ei ole paikka tietoisesti tekemiselle, tämä on paikka haaveilemiselle ja ajatuksille. Jos kirjaisin ylös joka ikisen ajatukseni ja julkaisisin ne, ihmiset tulisivat hulluiksi. Ehkä siksi onkin hyvä, että kaikki mitä kirjoitan on lukijasta riippumatta tulkinnanvaraista.
Istun laiturin penkillä ja jännitän hartioitani. Tuuli iski nyt kovempaa kuin aijemmin, käskevästi, saaden aikaan ikävän ujelluksen. Täällä on aikaa ajatella vain jumiutunutta niskaa ja mitättömyyksiä, paikka ajatella, jossa suuret ajatukset ovat kuitenkin kiellettyjä.
Pitkäjalkainen haikara katosi kaislojen sekaan ja minulla on kylmä. Ajatus huomisesta sytyttää lämmittävän liekin, ajatus tulevaisuudesta, vapaudesta.
En ole vankina menneisyydessäni, ne kahleet kuihtuivat viimeisen kesäauringon laskiessa, mikään ei ole pakottamassa minua elämästä. Tuuli saa kaislat myötäämään, ikään kuin hyväksymisen merkiksi. Ne nyökyttelevät ja suhisevat hiljaa, kirjoitusvauhtini hiipuu sillä kädet ovat jo kohmeessa.
Tuntematon mies lipuu veneellään jo jossain kaukana, ehkä tämä päivä on tarkoitettu hänelle. Kaislikko nyökkää jälleen lähes äänettömästi, ja laineet käyvät naapureiden lahoon lautakasaan, joka oli joskus laituri.
Ottaen huomioon tilanteen, musiikki ei kuulu tänne. Ei tähän hetkeen, jossa tuuli huokailee toiveita tulevaisuudesta ja aallot kuljettavat niitä rantaan, musiikki ei kuulu tänne.
Nyt on kyse vain ja ainoastaan huomisesta.
#ELLI
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti