Usein toistuva deja vu.
Leikittelen eri ajatuksilla, tänään se ei pelota.
En tunne ikävää, en raivoa, surua enkä ylitsevuotavaa onnellisuutta, kummallinen päivä.
Olin onnellinen päivällä, en vain päässyt purkamaan virtausta, tunsin tänään eläväni. Tähän asti.
Ajatukset hyppäävät narua mielessäni, osa niistä kaatuu ilta-auringon lämmittämälle asfaltille, osa niistä vain katoaa. Loput seikkailevat ja leikkivät hippaa järkeni kanssa.
Olenko tulossa hulluksi?
Koskaan ei saisi estää ketään ilmaisemasta tunnetilojaan, onnellisuus ja raivo yhdessä ovat verrattavissa tappavaan sairauteen, sairaan onnellinen ei ole koskaan hyvä. Ei koskaan, siinä kuitenkin vain hukkuu omiin uniinsa.
Pala kurkussa kasvaa, tunsin olevani elossa tänään.
Pyyhin ripsivärit tyynyliinaan, jätän siihen jäljen hulluudesta.
Maalauksen tyttö ei ole tälläinen, maalauksen tyttö seisoo katse muualla pahasta. Maalauksen tyttö saa huomenna käteensä mustekynän ja taakseen avaruuden. Maalauksen tyttö ei ole hullu, siitä ei koskaan tule hullua.
Niitä hetkiä, kun oma elämä punoutuu elokuvaksi silmissä, tapahtuu harvoin, hyvä jos koskaan.
Korjaan asentoa, hyvä etten oksenna, pala kurkussa kasvaa.
Kädet valuvat jalkojen viereen toimettomina, halvaantuneina.
Suljen silmät ja meripihkasormus painaa vasemmassa kädessä. Leikin hetken tuntematonta, Kuun ympärille muodostui illalla sädekehä.
Usein ajatellaan sitä, mitä halutaan huomiselta. Ajatteleeko kukaan koskaan haluaako huominen meitä? Maapallolla on varmasti jatkuva päänsärky, kusipäitähän me kaikki ollaan.
Tanssikaa niin paljon, että kengänpohjanne kuluvat puhki, naurakaa niin paljon, että vatsalihaksenne huutavat halleluujaa, mutta älkää nyt saatana päästäkö ajatuksianne leikkimään järkenne kanssa.
Maalauksen tyttö on tyyni, vaikka huomenna hän saa taakseen avaruuden.
#ELLI
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti