Sulkeuduin marraskuun vettä valuvista käsistä harmaan neulemekon sisään, marraskuulla ei ole mitään asiaa sinne.
En ole kävellyt kaduilla ja huutanut tarvitsevani rakkautta, olen rakastanut itseäni.
Olen paennut omia pelkojani työpöytäni laatikostoihin, sekasorto katoaa yön mukana toistuvasti.
En kuivaa muiden kyyneliä, keskitys pakonomaisesti omaan onnellisuuteeni. En saanut lupaa valita aineistoesseeni aihetta, mutta päästin irti kahleista.
En pelkää, kädet eivät tärise enää.
Pelastin kummallisen pehmolelun uudelta elämältä, halusin sen itselleni. Kuvittelin olevani pyhimys, en itsekäs.
Lehdet tarttuivat kenkieni pohjiin ja tiesin olevani varma tulevaisuudesta, vaikka ulkona satoi kaatamalla.
Näin unta jossa sytyin tuleen, olen itsekäs, olen fenix-lintu.
Kaivoin kuopan menneisyydelle, mutta putosin sinne itse.
Yhdelläkään kirjaimella tässä kirjoituksessa ei ole tolkkua, tahdon jakaa. Onko se itsekästä? Jumalauta.
Pyysin äitiä leikkaamaan villiintyneet hiukseni, se kutitti.
Itämainen matto siirretään kylpyhuoneeseen, en ehkä koskaan pääse ottamaan selvää, voiko sillä lentää.
Työnnän pelkoni ulos ovesta, siirrän tilalle uuden, vilpittömän ja valkoisen pöydän ilman laatikkoja ja kannan uusia viherkasveja ympäriinsä, yrittäisivät pysyä hengissä.
En tapa kasveja, vaikka onkin marraskuu.
Nostan rikkinäisen kangaskassin olalleni ja kävelen kohti aurinkoa.
#ELLI
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti