Savu

Me istuttiin tänään luokassa numero 104 ja kuunneltiin Nylon Beatia.

Me analysoitiin toistemme sijaan biisien rakenteita ja syöminen luokassa ei ollut tänään kiellettyä.

Ei se koskaan ole, me ei olla sääntöjen rikkojia.

Ulkona satoi, mutta ei kuitenkaan tuoksunut sateelta.

Aulassa tuoksui joulu ja mandariinit maistuivat pahoilta.

Me mentiin Porthaninkadulle ja hukuttiin hetkeksi vesilaseihin.

Sanoin haluavani muuttaa Suomenlinnaan, kukaan ei pitänyt sitä sairaana.

Kengät eivät jättäneet peräänsä jälkiä, vaikka me haluttiin tulla muistetuiksi. Haluttiin niin paljon, että se tuntui kylkiluissa.

Räntä satoi kasvoille vaakasuorassa, oli liian kylmä välittää. 

Meillä ei ollut tänäänkään kiire, vaikka me suunniteltiin, että me pelastetaan maailma. Niin, suunniteltiin. Puhuttiin. Juteltiin.

Olavi Uusivirta laulaa viimeisestä kesästä ja ikuisista lapsista, kirjoitan tänne ensimmäisestä talvesta ja hetkellisistä aikuisista. Niitä me oltiin tänään Porthaninkadulla edes pienen hetken.

Kävelin Rautatieaseman kulmalla hiipuvan lumikasan päältä tunteakseni joulun, se ei päässyt paksujen kenkien läpi ajatuksiin asti, mutta jääpuisto on pian valmis. Pian. Kiirehdi.

Me istuttiin tänään ratikassa ja tykättiin sen vanhoista lampuista ja napeista. Silloin me oltiin me. Me ei oltu ikuisia lapsia eikä hetkellisiä aikuisia, vaan me oltiin me.

Palaan Porthaninkadulle, missä me annettiin kahvin tänään jäähtyä kuppeihin ja missä ihmiset näyttivät hyviltä vaikka olivat pukeutuneet kokomustiin vaatteisiin.

Varmasti nekin olivat onnellisia.

#ELLI