Joskus halusin elää elämääni elokuvana, tänään se filmihelvetti sai alkunsa surumielisistä ihmisistä.
Manulla oli kiire, sillä on aina kiire, nurmikko oli täynnä loppuunpalaneiden ihmisten vettyneitä tupakka-askeja.
Aurinko poltti usvapilviä päivän viimeiset minuutit ja päästi niistä lopulta irti jättäen ne roikkumaan taivaalle tuhkanharmaina, pian alkaisi happosateet.
Pisarat, jotka lävistäisivät kasvojesi surumieliset silmät, niinkin voisi käydä jossain toisaalla, kaukana täältä, Ukrainassa asti.
Sidoin kenkieni nauhat umpisolmuun ja katsoin vierestä mustiin pukeutuneiden ihmisten matkaa alas Apollonkatua pitkin, muistin millaista on olla aikuinen.
Valoja ei saanut laittaa päälle, kattolamppu sai aikaan roihun sisällä, suljetussa ympäristössä jonka seinät ovat terästä ja jonne kellään ei tule koskaan olemaan asiaa.
Kosmiset kuviot pyörivät taustalla aamusateen joukossa, olisit voinut edes hymyillä väistäessäsi vesilammikkoa.
#ELLI
Syyskuussa, melkein 18 vuotta sitten ne sanoivat, että mulla on isän silmät, siitä se kaikki alkoi, elämä.
Me asuttiin rivitalossa, jonka pihan asfaltti oli kulunut, se jätti arvet polviin mun kaatuessa toistuvasti pyörällä sen syleilyyn.
Mulla oli lapsena aina pilke silmäkulmassa, mutta yläasteen alkaessa rehtori puhalsi sen sammuksiin mun piirtäessä helvetin kalliiseen pulpettiin, sain maksaa siitä.
Koin hetken olevani omillani ja annoin sen myös näkyä.
Kymppiluokan viimeisenä päivänä juoksin omiin jalkoihini kompastellen bussipysäkille, olin vapaa taas.
Lukio sytytti lapsuuden pilkkeen aikuistuneen palon mun silmiin, sisällä roihusi menneisyys, eteen aukeni uusi mahdollisuus, uusi elämä, joka alkoi melkein 18 vuotta sitten syyskuussa.
Toisten silmin, ulkopuolelta:
Se koki olevansa omillaan ja antoi sen myös näkyä.
Se kapinoi ennen kaikkea vastaan ja lukittautuu öisin kylpyhuoneeseen kuulokkeet korvilla.
Se heräsi aamuisin omasta sängystään, isä oli taas ruuvannut lukon irti ja kantanut sen sen sänkyyn, puhelimenkin isä oli laittanut lataamaan, kello herättää aamulla uuteen aamuun, toistuvasti.
Sen roolimalli on isä, jota se kutsuu joskus faijaksi. Ennen sen poskia tahri karvaat kyyneleet, tänään se levitti samoille poskille liian räikeää punaa, kuten aina.
Rakastuneena se kokee olevansa elossa, siksi se rakastaakin, ihan helvetisti.
Sillä on paljon tapoja, joista se ei tahdo luopua, se ei päästä niistä irti, television äänenvoimakkuuden pitää aina olla tasaluvulla.
Se vasta opettelee elämään, sillä on kaikki tarvittava, se osaa rakastaa.
#ELLI
Heitellessäni sinua ajasta toiseen ajatuksissani, seurasin sivusilmällä peilistä hiusteni hidasta kasvua.
Joku nainen lauloi kadulla, kevät oli viimein tavoittanut Helsingin keskustan, ihmiset olivat jälleen äänekkäitä.
Kyynärpäät osuvat alinomaa tielle osuviin polviin, jalat lepäävät risti-istunnassa maailman avautuessa viimein hiljaisena suoraan yläpuolella.
Jos ottaisin kädestäsi kiinni, voit olla varma, että sormiluusi murtuisivat, niin kovaa pitäisin siitä kiinni.
Kädet eivät saa pysähtyä näppäimistölle vaikka istuma-asento onkin mahdoton, niin olet sinäkin, mahdoton.
En edes muista silmiesi väriä, mutta syvät ne ovat. Hukun niihin useammin kuin aamukahviini, vaarattomasti ja hiljaa, kahvi menee sentään väärään kurkkuun.
Voisin toistaa nimeäsi ympäri kaupunkia ja keskustaa, silti lausun sen aina kuiskaten. Ei se ole salaisuus, salaisuudet eivät ikinä ole mahdottomia, toisin kuin sinä.
Katse jää roikkumaan huoneen tyhjään nurkkaan, päässä soi joku biisi, jossa lauletaan kaikesta kadonneesta, minä en ole osa sitä laulua, en enää.
Nilkkakoru painautuu jalkaa vasten, se jättää näkyvän jäljen, sinä et, olethan sentään mahdoton.
#ELLI
Me kirjoitettiin tästä jo ruotsintunnilla, väitin olevani siinä hyvä, kirjoittamisessa, kirjoitin silloin sinusta.
Meille valitettiin puhelimien käytöstä, puhuttiin niiden välityksellä, sillä puhuminen ääneen oli kielletty.
Lupasit tulla tukalien tilanteiden varalta seuraamaan sivusta sokkotreffejä jotka eivät koskaan päässeet edes alkuunsa, lupasit silti, olit siinä.
Tykkään siitä, että me suunnitellaan elämää etukäteen ja hukutaan silti jokaiseen kuluvaan päivään niin syvästi, että vasta uuteen aamuun herättäessä me muistetaan huominen.
Mä tykkään siitä, että maailman metelistä huolimatta meilläkin voi olla omia biisejä, niitä meidän biisejä.
Tykkään siitä, että suostut puhumaan öisin siitä yhdestä.
Mä tykkään siitä, että sä jaksat lukea pitkää fysiikkaa, kun mä en pääse edes lyhyestä matematiikasta läpi.
Mä tykkään myös siitä, että sä aina lupaat leikata mun hiukset.
Mä tykkään meidän aamuisista ratikkamatkoista, mä tykkään myös siitä, että me väitellään vaikka ei koskaan riidellä. Ei me oikeastaan edes väitellä.
Tänä yönä valitsen taivaalta tähden, se on sitten sinun, vaikka joku muu sen muka omistaisikin. Sinun, ei sen yhden tai kenenkään muunkaan.
Mä tykkään siitä, että sä lainaat mulle rahaa turkinpippuritikkareihin, eikö parhaat ystävät teekin niin?
Mä tykkään siitä, että voin kutsua sua parhaaksi ystäväksi.
Neljä minuuttia.
Hyvää syntymäpäivää, paras ystävä! <3
#ELLI
Kaikkien rakastamissa televisiosarjoissa päähenkilöt kuolevat aina ensimmäisinä, niissä, jotka pyörivät aina siihen aikaan päivästä, jota ne kutsuvat myöhäisillaksi.
Sävelsit salaisen yhteisen aamumme sävelet kaltaisiksesi, raitiovaunujen kiskot sulivat ikijäästä, nekin olivat valmiina ottamaan auringon vastaan.
Surumielisen näköiset ihmiset kävelivät kaduilla käsiään liikuttamattomina, olit painanut syvät hymykuopat poskilleni, sellaiset, joihin joutuisin myöhemmin sinut hautaamaan, tietämättäsi, kysymätttä.
Sama aamuaurinko valaisi sinunkin kasvosi, kerro meille sen koordinaatit kävellessäsi kotiin päissäsi, joskus kuulin sanottavan, että elämä on parasta huumetta.
Sinä olet huumetta, et ole vaarallinen, olet tappava.
Ennen kuin aurinko laskee kahdeksantenatoista syntymäpäivänäni, kerron maailmalle kiertäneeni auringon seitsemäntoista kertaa.
#ELLI
Kerron usein siitä, mistä radiossa lauletaan.
Tänään radiossa ei laulanut kukaan, viimeisen kymmenen tunnin aikana on ollut täysin hiljaista lukuunottamatta järkeänsä menettänyttä satakieltä sisäpihalla, se on laulanut saman vaahteran latvassa koko päivän.
Ellen pian lähde ulos, menetän itsekin järkeni ja alan laulaa keskellä yötä satakielen tavoin istuen vaahteran sijasta ikkunalaudalla.
Vesilasit kerääntyvät sängynpäätyyn, kukaan ei ole tänään käskemässä ylös sängystä, onhan maailmassa aikaa ensi keskiviikosta lähtien.
Satakieli hiljeni auringon laskiessa väärään suuntaan, verhot peittävät taaksensa hämärän, ne piilottavat sängynpäädyn vesilasit pimeyteen, hallin valo loistaa arasti ovenpielestä.
Pian olisi kesä ja satakieli palaisi vaahteranlatvalle laulamaan.
Järkensä menettänyt satakieli, jolla on satujen mukaan maailman kaunein ääni.
Hakekaa kädestä pitäen ulos ennen kuin muutun satakieleksi.
En ehtinyt nähdä auringonlaskua, sitä, joka värjää tehtaiden valtavien savupiippujen sumun vaaleanpunaiseksi.
#ELLI
Vaatteet jäivät lattialle, pesulaan tarkoitetut lakanat makaavat edelleen eteisessä, koristevalot loistavat peilin ympärillä.
Joku mies lauloi tähtipölystä, sanat eivät kertoneet kokaiinista, ne eivät kertoneet yhtään mistään.
Rannekorun hihna antoi periksi ja ehdin jo hetken uskoa horoskooppiini, jäinen kahvi oli vahvaa huoneessa, joka oli ympäröity kultareunaisilla peileillä.
Metron liukuportaat olivat poikkeuksellisen tyhjiä iltapäivällä, teki mieli hypätä kaiteelle istumaan, enhän ole koskaan ollut sääntöjenrikkoja.
"Mihin sulla tuli kiire?"
"Elämään."
Surumieliset hahmot peilasivat itseään ikkunoista valkoisen kynsilakan kuluessa oikean käden sormista, se valui sateen mukana katuviemäriin.
Ajatusten tasolla.
Rehellisesti sanottuna luovutin suhteesi.
#ELLI
Myöhäisillan televisio huusi hiljaa taustalla viattomien ihmisten nukkuessa sohvalla sen edessä.
Painajaisessa, jossa kadotin kotini sijasta itseni ei ollut vaaraa, aamulla se kaikki oli ohi.
Ala anna sateen haitata jos pidät pilvistä, liian kalliista kahvista jäi maitoviikset, me nauroimme niille.
Elämä nousi esille uusissa mittakaavoissa, tuuli puri meitä porttikongin läpi ihmisten menettäessä järkensä ulkopuolella miettiessään seuraavia Stockmannin alennusmyyntejä.
Lupaukset sidottiin ruseteille käsin, samat kädet kietoituivat kerta toisensa jälkeen kolmen kummallisen nimisen kahvimukin ympärille.
"Oot rakastunut", me vitsailtiin siitä, sovittiin, että pian alkaisi kesä.
Myöhäisillan televisiossa pyöri uutiset vielä kymmenen jälkeenkin, eivät ne koskaan saa kuulla, mitä ulkoterassilla puhuttiin.
Lämmin ilma työntyi vasten kasvoja massiivisen oven avauduttua, me lähdettiin sieltä näkemään maailmaa.
Me sovittiin, että pian alkaisi kesä.
#ELLI
Lattia narisi niiden jalkojen alla, yläkerran naapurien lapset olivat jälleen levottomia.
Ne kutsuvat poissaoloa dissosiaatioksi, minä kutsun sitä omaksi ajaksi.
Ajaksi sinun luonasi, ajatusten tasolla.
Ajatusen tasolla me emme ole mitään, lupaathan herätä huomiseen ja ajatella minua?
Silmiesi pilke on tähdistä peräisin, jostain kaukaisesta tähtimerkistä, Orionin vyöstä.
Sälekaihtimet läikyttävät valoa selällesi,
tänäänkään ei ole kiire minnekkään, mennään minne vaan.
Ajatusten tasolla, dissosiaation vallassa, ajatukseni poikkesivat taas sinun luoksesi.
Huomenna en pelkää, huomenna en pelkää katsoa sinua silmiin.
Ne juoksevat edelleen, yläkerran lapset.
#ELLI
