Uusi

 

Se, että ajattelisin sinua, ei aina johda siihen, että kaipaisin sinua.

Hajuvetesi, tai kuten sinä sitä kutsut, parfyymisi tuoksu on hälvennyt vaatteistasi, eikä kengänjälkiäsi enää erota ensilumen valuttua sormieni läpi.

Et tehnyt lupauksia, mutta käskit kaikkien aina odottaa. Emme olleet yhdessä maailmanparantajia, olimme viattomia.

Vaihdoit puhelimesi soittoäänen kun joulukatu avattiin Aleksanterinkadulla. Vaihda sinä soittoääni, minä poistan numeron.

Kuuntelisit oman pääsi äänimaisemaa, siellä huudetaan. 

Käsittelet asiat mielessäsi nopeammin, kuin ulkona jatkuvasti yltyvä myrsky.

Ei ihme, että ajat ihmiset hulluuden partaalle. Olet voimakas.

En ikävöi, et tee minusta hullua. Tuskin edes yritit.

Kaataisin kahvit tietokoneeni näppäimistölle, ja aloittaisin alusta.

En palaa alkuun, en halua rakentaa uutta sinua jostain toisesta, ethän sinä edes ole sirpaleinen. Sinussa ei ole mitään, mistä lähteä liikkeelle.

Kello on kymmentä vaille kolme, sadepisarat osuvat ikkunalautaan. Siirrän mielessäni katseen pois sinusta, jotain uutta. 

Jokin uusi on vangitseva. Se salpaa hengen ja sormenpäät alkavat sinertää.

Se saa nauramaan. 

Se on elävä, ja se hengittää.

Sillä on pilke sen silmissä, sekin nauraa.

Se on jotain muuta, se ei ole sinä.

Hajuvetesi, tai kuten sinä sitä kutsut, parfyymisi saa muistoissa aikaan oksettavan päänsäryn.

Paineaalto saa viedä sinut mennessään.

On aika uudelle.

#ELLI

Savu

Me istuttiin tänään luokassa numero 104 ja kuunneltiin Nylon Beatia.

Me analysoitiin toistemme sijaan biisien rakenteita ja syöminen luokassa ei ollut tänään kiellettyä.

Ei se koskaan ole, me ei olla sääntöjen rikkojia.

Ulkona satoi, mutta ei kuitenkaan tuoksunut sateelta.

Aulassa tuoksui joulu ja mandariinit maistuivat pahoilta.

Me mentiin Porthaninkadulle ja hukuttiin hetkeksi vesilaseihin.

Sanoin haluavani muuttaa Suomenlinnaan, kukaan ei pitänyt sitä sairaana.

Kengät eivät jättäneet peräänsä jälkiä, vaikka me haluttiin tulla muistetuiksi. Haluttiin niin paljon, että se tuntui kylkiluissa.

Räntä satoi kasvoille vaakasuorassa, oli liian kylmä välittää. 

Meillä ei ollut tänäänkään kiire, vaikka me suunniteltiin, että me pelastetaan maailma. Niin, suunniteltiin. Puhuttiin. Juteltiin.

Olavi Uusivirta laulaa viimeisestä kesästä ja ikuisista lapsista, kirjoitan tänne ensimmäisestä talvesta ja hetkellisistä aikuisista. Niitä me oltiin tänään Porthaninkadulla edes pienen hetken.

Kävelin Rautatieaseman kulmalla hiipuvan lumikasan päältä tunteakseni joulun, se ei päässyt paksujen kenkien läpi ajatuksiin asti, mutta jääpuisto on pian valmis. Pian. Kiirehdi.

Me istuttiin tänään ratikassa ja tykättiin sen vanhoista lampuista ja napeista. Silloin me oltiin me. Me ei oltu ikuisia lapsia eikä hetkellisiä aikuisia, vaan me oltiin me.

Palaan Porthaninkadulle, missä me annettiin kahvin tänään jäähtyä kuppeihin ja missä ihmiset näyttivät hyviltä vaikka olivat pukeutuneet kokomustiin vaatteisiin.

Varmasti nekin olivat onnellisia.

#ELLI

 

         

Hengitys

Ensilumi tuli viimein, odotin sitä jo kesäkuussa.

Kymmenen uutiset sotkevat tahdin, punainen lanka liukuu käsistä kovaa vauhtia.

Ensilumi tuli viimein, ja Vänrikki Stoolin katu oli hiljaa. Jonkun auton valo vilkkui, mutta katu oli hiljaa. Koko Töölö pidätti hetken hengitystään, koko maailma seisoi hetken varpaillaan.

Museokadun kukkakaupan katolta putosi huurteinen lumihiutale.

Saturnus varjosti renkaansa silmieni alle.

Odotan sinua kuin Kuuta nousevaa, pidätän hengitystäni.

Mihin avaruus loppuu? Ässään.

Mihin odotus loppuu? 

Se ehtii tappaa, ennen kuin alkaa tapahtua.

Huone on täynnä mustia maalauksia, missään ei soi musiikki.

Kukaan ei ole kieltänyt soittamasta sitä, mutta kaikkien kasvoilla on epävarmuudesta muovautuneet juovat.

Ne pidättelevät pian valloilleen ajautuvaa kohtausta.

Ne, ei kukaan tiedä mitä ne oikeastaan ovat.

Nekin pidättävät hengitystään, kädet painuvat nyrkkiin ja ne odottavat.

Minäkin odotan.

En ole peloissani, olen kyllästynyt. Ihmiset eivät vieläkään hymyile, mutta osalle on herännyt pilke silmäkulmiin.

Kukaan ei pelkää, mutta kukaan ei myöskään viitsi.

Istun samalla ikkunalaudalla, jolla me istuttiin aina ennen. Yhdessä.

Sanoit, että tulet takaisin.

Et kertonut puhuttiinko me viidestä minuutista vai ikuisuudesta, mutta lupasit tulla takaisin.

Sinä.

Ne.

Kiirehdi.

#ELLI

Totuus

16.11.2015

En kerro salaisuuksia, kerron totuuden. Kaunistelemattoman totuuden, joka sai meidät tuntemaan jotain uutta.

Me kuuluttiin tänään yhteen. Me jaettiin hetkiä, jotka sisälsivät totuuden, raivoa, iloa, surua sekä järjetöntä onnellisuutta.

Me istuttiin kahvilassa ikuisuus ja leikittiin suklaakastikkeella, puhuttiin henkeviä ja hengettömiä ja lämmitettiin yhdessä muuten niin kylmää Helsinkiä. Väitän, että meidän ympärillä hehkui. Hehkui niin helvetisti, että se teki käsistä ja poskenpäistä tulikuumat.

Me puhuttiin suoraan ja me välteltiin tuntemattomien katsekontakteja.

Vannon, että me oltiin vapaita, niin pirun vapaita.

Valehtelulle ei löytynyt sijaa, me purettiin meidän elämät osiin ja vaihdeltiin perspektiivejä keskenämme, muut ihmiset tarkkailivat meitä hiljaa vierestä.

Meillä oli oma kieli, me osattiin lentää.

Meidän ei tarvinnut osata mitään, vaikka  marraskuu on ollut sateinen.

Meidän ei tarvinnut osata mitään, meillä oli koko huominen aikaa odottaa. 

Me ei vielä kuuluttu yhteen, mutta ehkä me painutaan samaan betoninurkkaan Alppilassa sitten, kun taivas itkee ensilumensa meille.

Meillä oli tänään kaikki aika maailmassa, mutta meillä ei ollut aikaa odottaa.

Me ei oltu väärässä, meidän suussa maistui raudalta.

Me ei oltu sekaisin, me oltiin onnellisia.

#ELLI

Tuli

Sulkeuduin marraskuun vettä valuvista käsistä harmaan neulemekon sisään, marraskuulla ei ole mitään asiaa sinne.

En ole kävellyt kaduilla ja huutanut tarvitsevani rakkautta, olen rakastanut itseäni.

Olen paennut omia pelkojani työpöytäni laatikostoihin, sekasorto katoaa yön mukana toistuvasti.

En kuivaa muiden kyyneliä, keskitys pakonomaisesti omaan onnellisuuteeni. En saanut lupaa valita aineistoesseeni aihetta, mutta päästin irti kahleista.

En pelkää, kädet eivät tärise enää. 

Pelastin kummallisen pehmolelun uudelta elämältä, halusin sen itselleni. Kuvittelin olevani pyhimys, en itsekäs.

Lehdet tarttuivat kenkieni pohjiin ja tiesin olevani varma tulevaisuudesta, vaikka ulkona satoi kaatamalla.

Näin unta jossa sytyin tuleen, olen itsekäs, olen fenix-lintu.

Kaivoin kuopan menneisyydelle, mutta putosin sinne itse.

Yhdelläkään kirjaimella tässä kirjoituksessa ei ole tolkkua, tahdon jakaa. Onko se itsekästä? Jumalauta.

Pyysin äitiä leikkaamaan villiintyneet hiukseni, se kutitti.

Itämainen matto siirretään kylpyhuoneeseen, en ehkä koskaan pääse ottamaan selvää, voiko sillä lentää.

Työnnän pelkoni ulos ovesta, siirrän tilalle uuden, vilpittömän ja valkoisen pöydän ilman laatikkoja ja kannan uusia viherkasveja ympäriinsä, yrittäisivät pysyä hengissä.

En tapa kasveja, vaikka onkin marraskuu.

Nostan rikkinäisen kangaskassin olalleni ja kävelen kohti aurinkoa.

#ELLI