Elokuva

Usein toistuva deja vu.

Leikittelen eri ajatuksilla, tänään se ei pelota.

En tunne ikävää, en raivoa, surua enkä ylitsevuotavaa onnellisuutta, kummallinen päivä.

Olin onnellinen päivällä, en vain päässyt purkamaan virtausta, tunsin tänään eläväni. Tähän asti.

Ajatukset hyppäävät narua mielessäni, osa niistä kaatuu ilta-auringon lämmittämälle asfaltille, osa niistä vain katoaa. Loput seikkailevat ja leikkivät hippaa järkeni kanssa. 

Olenko tulossa hulluksi?

Koskaan ei saisi estää ketään ilmaisemasta tunnetilojaan, onnellisuus ja raivo yhdessä ovat verrattavissa tappavaan sairauteen, sairaan onnellinen ei ole koskaan hyvä. Ei koskaan, siinä kuitenkin vain hukkuu omiin uniinsa.

Pala kurkussa kasvaa, tunsin olevani elossa tänään.

Pyyhin ripsivärit tyynyliinaan, jätän siihen jäljen hulluudesta.

Maalauksen tyttö ei ole tälläinen, maalauksen tyttö seisoo katse muualla pahasta. Maalauksen tyttö saa huomenna käteensä mustekynän ja taakseen avaruuden. Maalauksen tyttö ei ole hullu, siitä ei koskaan tule hullua. 

Niitä hetkiä, kun oma elämä punoutuu elokuvaksi silmissä, tapahtuu harvoin, hyvä jos koskaan.

Korjaan asentoa, hyvä etten oksenna, pala kurkussa kasvaa.

Kädet valuvat jalkojen viereen toimettomina, halvaantuneina.

Suljen silmät ja meripihkasormus painaa vasemmassa kädessä. Leikin hetken tuntematonta, Kuun ympärille muodostui illalla sädekehä.

Usein ajatellaan sitä, mitä halutaan huomiselta. Ajatteleeko kukaan koskaan haluaako huominen meitä? Maapallolla on varmasti jatkuva päänsärky, kusipäitähän me kaikki ollaan.

Tanssikaa niin paljon, että kengänpohjanne kuluvat puhki, naurakaa niin paljon, että vatsalihaksenne huutavat halleluujaa, mutta älkää nyt saatana päästäkö ajatuksianne leikkimään järkenne kanssa.

Maalauksen tyttö on tyyni, vaikka huomenna hän saa taakseen avaruuden.

#ELLI

Maalaus

Maalasin tänään kuvataiteen tunnilla tytön, jonka hiukset olivat punaiset ja jonka mekko oli helmasta repaleinen. Tyttö katsoi poispäin, hänellä oli sotkuinen tukka. 

Maalasin paperille tunteeni. Sen, minkä yleensä puran sanoihin, maalasin tänään. Sivellin tuntui vieraalta kädessä ja vedot paperilla näyttivät satuttavan tyttöä.

Kuuntelin samalla Adelea ja pidättelin kyyneleitä. Lähdin ulos luokasta parin muunkin tehdessä niin, en halunnut satuttaa maalauksen tyttöä enempää.

Tytön viininpunainen tukka oli latvoista hajalla, mekon helma oli riekaleina, mutta maisema oli kaunis. Tavallinen, ja keskeneräinen, mutta kaunis. Häivytin tytön mahdolliset kyyneleet maalauksen siniseen taivaaseen, tein niistä mielessäni kyyhkysiä. 

En ole ikinä särkenyt kenenkään sydäntä, ajatuksissani särjin tänään  posliinilautasia joka kerta Adelen laulaessa kertosäettä.

Maalauksen tyttö ei ole uhri, maalauksen tytöllä olisi looginen muisti ja mustekynä kädessä. Maalauksen tytöllä olisi valkoiset kuulokkeet ja musta hame, jossa ei olisi riekaleinen helma. 

Tytöllä olisi kitara ja mustat lakanat sängyssä.

Maalasin tunteideni lisäksi paperille itseni.

Maalasin itseni haavoittaen paperia, maalauksen tyttöä ja musiikkiluokan vinyylilevyjä, mitä siellä ei oikeasti varmaan edes ole.

"Hello from the other side", laulaa Adele, maalaukseni oli minun maailmani sen hetken. Mitä pidemmälle jatkan työtä, sitä syvemmälle jatkuu myös toinen puoleni, syvälle, loputtomiin.

Maalauksen tytön poskilla ei leisku raivon puna, kyyneleetkään eivät raavi tietään alaspäin, maalauksen tyttöä ei voi satuttaa kukaan muu kuin minä itse, se meissä on erilaista.

Viininpunatukkainen tyttö ei nosta itseään jalustalle, hän tulee kurottamaan avaruuteen, tytöllä ei ole vielä käsiä, mutta silmät tulevat loistamaan. Ne tulevat loistamaan tähtien heijastuksia, eivät kyyneleitä.

Nyt voin jatkaa rauhassa elämääni. Elämääni onnellisena, ilman paperihaavoja.

Maalauksen tyttö ja minä olemme yhtä, maalaan taustaksi avaruuden.

#ELLI

Todellisuus

Keittiöstä kuuluu liian kova meteli. Äänet täyttävät pään ja saavat aikaan epämääräisen hulluudentunteen, huudan mielessäni kirosanoja ja "OLKAA HILJAA!!!!!". Turvauduin musiikkiin, hautasin melusaasteen huutavan voimakkuuden alle ja sinetöin kaiken kuulokkeilla.

Silmäni viestivät päivän aikaisesta toimettomuudesta ja eksyneisyydestä - mihin eilisen minä katosi? Eilisen minä, joka ulvoi koulun ruokalassa kilistellen astioita ja nauroi niin paljon, että alkoi oksettaa. 

Seura tekee kaltaisekseen, tälläinen olen yksin. 

En ole yksin hiljainen, täytän äänettömyyden omilla versioillani suosikkiartistieni kappaleista tai napsuttelemalla sormiani olematta kuitenkaan hermostunut. Olenhan sentään vapaa.

Televisiosta tulvi lähinnä luokattoman huonoa huumoria, eilen olin liekeissä, tänään syystuuli puhalsi eilisen jäämiä kauas pohjoiseen.

Jos jaksaisin, olisin juuri nyt jossain muualla. Muualla pikkuhiljaa päätään nostavasta sekasorrosta ja keittiön metelistä. Ei nukuta, mutta väsyttää. Olen elossa jossain muualla kuin tässä.

Järjestyssäännöt käskisivät olla jo hiljaa, mutta pääni sisällä huutaa kaksisataa eri ääntä käskien metelöimään, voisin jälleen vajota sängyn läpi lattialle. Mutta kun en voi.
Lupaus siitä, että kaikki on taas kuten ennenkin pirstaloitui ohuen lasin tavoin. Ennalta-arvattavaan ei saisi koskaan luottaa liikaa, mutta onnellisuuden sokaisemana on valmis tekemään mitä vaan. 
"Mikä susta tulee isona?"
"Kyyninen."

Iltainen todellisuus löi kasvoille avokämmenellä ja huusi asioita, joista ei sovi kertoa. Todellisuus haukkui, kynsi ja nauroi painaen samalla keuhkojani kasaan niin että tuntui.
Olenko jo tarpeeksi vanha olemaan kyyninen? 
Ainakin olen tarpeeksi vanha sanomaan "nyt riittää", voisin HUUTAA sitä ensilumen sataessa ja katsoa lumen hautaavaan todellisuuden alleen. Kävelisin sen kaiken päältä katsomatta taakseni. 
Todellisuuden tappava ensilumi voisi saapua jo, hyvän maun rajoissa.
Vielä on vaikka mitä, mitä odottaa, ilman pettymystä.


#ELLI

Melodia

Istuin koirapuiston kuluneella, puisella penkillä ja selkäni takaa juoksi joukko ihmisiä. Nämä ihmiset nauroivat ja heillä oli ilmeisen hauskaa. Pintaraapaisulla he vaikuttivat iloisilta, onnellisuudesta en tiedä, koska en tunne heitä, mutta iloisia he ainakin olivat.

Olen itsekin vähintään tyytyväinen, onnellisuus on niin häilyvä käsite, että en rohkene käyttää sitä sanaa. Etten vahingossakaan raiskaisi sen merkitystä, en halua kuitenkaan olla turhan varovainen.

Vuodin sosiaaliseen mediaan kertoakseni vain, että tänään ei ollut hyvä päivä. "paha päivä" - paradiselli 1h sitten.

Valehtelisin jos väittäisin koko päivän olevan huono. Jos on huono päivä, silloin ei kai saa nauraa eikä odottaa perjantain musiikintuntia. Ei varmaan myöskään saisi huojua eri tahtiin musiikin kanssa koulun pihalla ja tuntea järjetöntä iloa päättyneen tunnin takia.

Päivä ei siis ollut huono, vaikka niin väitinkin. Päivän muistot olivat huonoja. Ne tulvivat kuin myrkyllinen sumu täyttäen ajatukset aivoissa. Ne kirvelivät silmissä ja tappoivat tietään kyyneleiksi joita en koskaan päästänyt vuotamaan. Istuin tutulla sohvalla, tutussa paikassa, tuttujen ihmisten ympäröimänä, mutta kaikki tuntui vieraalta ja vaaralliselta. Myrkyllinen muistosumu pyyhki hetkeksi muut ihmiset mielestäni ja pakotti kehoni nousemaan vasten tahtoani sohvalta, jolla olen viettänyt viimeiset kolme vuotta kuunnellen, kertoen ja tuntien. Toinen paikka, jota nimitin joskus kodiksi. En vain ikinä sanonut sitä ääneen muiden kuullen. Kotia.

En anna polttavien muistojen palata, joten en jaa niitä tänne, ei ne tekisi pahaa muille kuin itselleni.

En tee mitään väärin myöntäessäni, etten vaihtaisi juuri nyt mitään elämässäni. En ihmisiä, en kasvoja, ääniä tai hetkiä. En tulevaisuutta, enkä edes hallaa ympärilleen luovia muistoja.

Rakastan elämääni ja enemmän tai vähemmän jokaista siihen kuuluvaa.

"Mul oli ikävä sua."

"Niin mullaki sua."

#ELLI

Liekki

Joku tuntematon lipui veneellään laiturin ohi, sillä ei näyttänyt olevan turha kiire mihinkään. Ei ole minullakaan, valitsin kaikista maailman paikoista kirjoittamiseen rannan, rannan, jonka kaislikossa asuu pitkäjalkainen haikara.

Täällä ei ole kylmä, vaikka tuuli kampaakin hiuksiani taakse ja saa puut humisemaan hiljaa, täällä ei ole kenelläkään kiire.

Tämä ei ole paikka ikävöimiselle, tämä ei ole paikka tietoisesti tekemiselle, tämä on paikka haaveilemiselle ja ajatuksille. Jos kirjaisin ylös joka ikisen ajatukseni ja julkaisisin ne, ihmiset tulisivat hulluiksi. Ehkä siksi onkin hyvä, että kaikki mitä kirjoitan on lukijasta riippumatta tulkinnanvaraista. 

Istun laiturin penkillä ja jännitän hartioitani. Tuuli iski nyt kovempaa kuin aijemmin, käskevästi, saaden aikaan ikävän ujelluksen. Täällä on aikaa ajatella vain jumiutunutta niskaa ja mitättömyyksiä, paikka ajatella, jossa suuret ajatukset ovat kuitenkin kiellettyjä.

Pitkäjalkainen haikara katosi kaislojen sekaan ja minulla on kylmä. Ajatus huomisesta sytyttää lämmittävän liekin, ajatus tulevaisuudesta, vapaudesta.

En ole vankina menneisyydessäni, ne kahleet kuihtuivat viimeisen kesäauringon laskiessa, mikään ei ole pakottamassa minua elämästä. Tuuli saa kaislat myötäämään, ikään kuin hyväksymisen merkiksi. Ne nyökyttelevät ja suhisevat hiljaa, kirjoitusvauhtini hiipuu sillä kädet ovat jo kohmeessa.

Tuntematon mies lipuu veneellään jo jossain kaukana, ehkä tämä päivä on tarkoitettu hänelle. Kaislikko nyökkää jälleen lähes äänettömästi, ja laineet käyvät naapureiden lahoon lautakasaan, joka oli joskus laituri.

Ottaen huomioon tilanteen, musiikki ei kuulu tänne. Ei tähän hetkeen, jossa tuuli huokailee toiveita tulevaisuudesta ja aallot kuljettavat niitä rantaan, musiikki ei kuulu tänne.

Nyt on kyse vain ja ainoastaan huomisesta.

#ELLI

Tulkinta

Istuin hetki sitten keittiössä lämmitellen käsiäni liian kuuman teemukin ympärillä, en edes pidä teestä, mutta join sitä löydettyäni laatikosta pillin. Tämäkään mukillinen ei tehnyt poikkeusta sääntöön, hunaja ei kuulu teehen, ei edes pahanmakuiseen sellaiseen. Miksi puhun teestä?

Hunajapullosta kuului hassu ääni valuttaessa sen sisällön liian kuumaan ja pahanmakuiseen teehen.

Äiti sanoi että eilisestä kirjoituksesta paistoi hämärästi idea siitä, että minulla olisi paha olla; annoin takaisin häilyvän selityksen tekstieni sisällön äärimmäisestä tulkinnanvaraisuudesta, sellaista elämän kuuluisi olla; tulkinnanvaraista.

Mikään ei voi pilata tätäkään päivää, olen onnellinen, ihan tosi.

Poltin kielen liian kuumassa teessä, mutta annoin itselleni luvan pysyä onnellisena. Tänään en kuuntele musiikkia missä lauletaan kaiken hajoavan, annan mahdollisuuden muulle, vanha musiikki kurotti kätensä jostain kaukaa, vuosikymmenten takaa ja tulvii nyt kuulokkeista tajuntaan, tälläistäkö vanhemmat kuuntelivat seitsemäntoista? 

Jos voisin, tanssisin tasaisella katolla tähtitaivaan alla. Kukaan ei estä, mutta kukaan ei myöskään ole yllyttämässä siihen. Sen verran itsesuojeluvaistoa pitää jokaiselta löytyä, ettei lähde kiipeilemään kaltevilla ja helvetin liukkailla katoilla lokakuun puolessa välissä. Ainahan sitä voi toivoa, mutta meidän talossa ei ole edes kunnollsia parvekkeita.

Halutessaan ihminen saa kaiken kuulostamaan tulkinnanvaraiselta, siitä tulee tapa toistojen jälkeen. Alanko puhumaan tulkinnanvaraisesti toistettuani sitä teksteissäni yli kolmekymmentä kertaa? En viitsi edes keskustella asiasta.

Tällä kirjoituksella ei ole pointtia, Antti Tuiskun biisillä vuodelta 2005 ja Kari Hotakaisen uudella romaanilla sen sijaan on. Äskeinen lause tuli suoraan sydämestä, sen tietää siitä, etten ajatellut sekuntiakaan lauseen seurauksia. Ei sillä, että kyseisellä vyyhdillä sanoja ladattuna peräkkäin olisi sen suurempaa seuraamusta.

Rakastakaa itseänne, niin minäkin teen.

#ELLI

Paluu

Palasin tänään paikkaan, jota kutsuin joskus kodiksi. Se oli täynnä huutavia tunnekattiloita, ihmisiä pukeutuneina punaiseen, numeroituihin paitoihin, pipoihin ja huiveihin. Saapuessani paikalle en edes yrittänyt estää muistotulvaa, se tuntui äärettömän hyvältä, juuri ennen h-hetkeä kylmät väreet juoksivat kilpaa selässä ja ympäri kehoa, olin palannut kotiin.

Huusin huimaamiseen asti, hakkasin käsiäni yhteen ja huusin lisää, koin ääretöntä onnellisuutta, sellaista, mitä ei voi tuntea kuin palatessaan kotiin.

En seissyt Stadionin tornissa kuiskaamassa toiveita kyyhkysille, näin unta tuntemattomista ihmisistä joista tuli lopulta ystäviäni, en osaa katsoa unen tuntemattomia enää silmiin, ei tuntemattomilla ole asiaa toisten ihmisten sydämeen. Kävelin Fredrikinkadulla ja otin kuulokkeet pois korvilta, tuntui vapaammalta hengittää ilman, oli vapaampaa kuulla oma hengitys ja joidenkin suomenruotsalaisten kiivas keskustelu musiikin sijaan. Sillä hetkellä mielessä pyöri vain yksi asia; "Sairasta." En kokenut oloani mukavaksi musiikin kanssa, musiikki, johon kietoudun kuin untuvapeittoon päivästä riippumatta ei tuntunutkaan hyvältä, "sairasta", ajattelin. Kotona soi tutut biisit, niin tutut että ne osaisi vaikka takaperin, kotona ei ahdistuta musiikista, sen annetaan virrata suoraan sisään, sen annetaan ottaa valta ja sen mukana lauletaan.

Ennen paluuta kotiin pyörin kirjakaupassa kuin vanhempansa kadottanut pikkulapsi, etsin piilopaikkaa kirjoista, mutta mikään ei miellyttänyt. Tartuin satunnaisiin, yksinäisiin kirjoihin silmieni selatessa takakansia; salapoliisiromaaneja, rikoskirjallisuutta ja fantasiaa, mikään ei tuntunut oikealta piilopaikalta, sama asia olisi olla piiloutumatta ollenkaan. Lupasin tarjota Saralle jäätelön ensi kerralla kun palaan jälleen kotiin. Päästin itseni irti, päästin itsestäni irti. 

Olin hetken turvassa.

#ELLI

Viima

Muuttolinnut voisivat viedä minut matkamuistoksi etelään. En kaipaa lämpöä, tarvitsen muutoksia. Elän rutiininomaisesti vaikka uskottelen aina olevani vapaa. Ainakin villi, tai spontaani.

Jouluvalot palavat seinällä, niillä ei ole mihinkään kiire, en ole ihastunut. Tuuli ei puhalla ihastuksien nimiä menneisyydestä, aurinko ei sulata sydäntäni eivätkä tähdet muistuta kenenkään silmiä. Pääni on pudonnut taivaista takaisin hartioilleni ja se tuntuu tuovan lisäpainoa sydämmelle. 

En voi pakottaa sinua palaamaan. En voi pakottaa sinua tulemaan takaisin, vain kertoakseni etten tiedä mitä haluan elämältäni.

Huomenna nousen Stadionin tornin portaita ja yritän tavoittaa pilvenreunoja, kuiskaan kyyhkysille toiveita; viekää minut tähtiin, saakaa sinä palaamaan, auttakaa minua rakastumaan. Kuvittelen muut ihmiset muualle ja levitän käteni tornin huipulla kuin lentääkseni, todistaakseni, että olen vapaa. Nostan käteni ilmaan ja hengitän syvään, olen vapaa, olen aina ollut vapaa. En tarvitse sinua siihen, en tarvitse siihen muita. En ehkä osaa parantaa maailmaa, ehkä en edes halua sitä, mutta lähetän silti toiveita yötaivaalle.

Minussa ei ole mitään vikaa, ihmisellä on kaikki hyvin niin kauan kuin osaa toivoa. Unelmat ovat turhia toivoon verrattuna. Unelmat ovat yliarvostettuja.

Hartioita ja niskaa särkee, seinä selän takana on kylmä, eikä myötää senttiäkään, aika vaihtaa taustamusiikkia, aika puhaltaa ajatuksista saippuakuplia.

Joku Julia Stone laulaa jostakusta, minä en laula kenestäkään.

Ehkä opettelen huomenna laulamaan kyyhkyjen tavoin - ehkä.

Sinun ei tarvitse olla peloissaan, en voi pakottaa sitä enää kaipaamaan.

Huomenna on jo tänään, kello on kaksikymmentäseitsemän yli kaksitoista.

00:27

En loppupeleissä edes ole yksin, peilikuvansa kanssa ei koskaan ole yksin.

#ELLI

Heijastus

Auringon valo heijastui päivällä vastapäisen talon savupiipusta suoraan silmiin. Tänään en ole rakastunut. En ollut eilenkään, eilen istuin Kruununhaassa ruokapöydässä ja lauloin. Lauloin kynttilöiden palaessa lyhyemmiksi. Kukaan muu pöydässä ei kiinnittänyt siihen huomiota, en edes minä itse, en ollut rakastunut.
Kupla hajosi, se hajosi äänettömästi tulevaisuuden haamun raapiessa tylsällä veitsellä selkäydintäni, huusin kauppaan lähtevälle isälle että se toisi ruissämpylöitä tullessaan. Vääriä ruissämpylöitä, mutta sekin on tänään täysin suotavaa. Tänään millään ei ole ollut mitään väliä. 
 En ole rakastunut, olen haavoittuvainen. Muistan viime vuonna haukkuneeni menneisyyttä sanoilla jotka eivät tarkoittaneet mitään. Välirikon vuosipäivä, en muista eksaktia päivämäärää, +/-.
Televisio tekee hulluksi, kirjoitusvirheitä ja olohuoneessa tuoksuu edelleen leipomisen jäljet.

Sisällöttömästä päivästä on aivan helvetin vaikea kirjoittaa, ymmärtäisitte jos kokeilisitte. Olen aivan varma, että vastapäisen kerrostalon ylimmässä ikkunassa valoaan päällä pitävällä on ollut tapahtumarikkaampi päivä kuin minulla. En ole kuunnellut musiikkia koko päivänä, en ole ollut rakastunut koko päivänä.
Ulkona voisi sataa lunta, minä voisin olla nukkumassa. Toukokuussa lennämme seikkailuun, siellä perään ei ole huutamassa menneisyys. Menneisyys saa hukkua pahviseen kahvimukiin, viinilasiin tai katuojaan, en välitä enää. 
Paitsi että välitän.
En välitä, kiinnostaa silti.

Hetken tiesin kaiken sen, mitä haluan elämältäni. Suljin silmät ja se hetki oli ohi. Olen viettänyt yllättävän paljon aikaa television äärellä, nytkin jossain sarjassa kuoleva mies käski toista miestä kuuntelemaan... jotain.

Sekasorto on ollut tänään hiljaa. 
Edes itseäni ei kiinnosta pätkääkään mikään edellämainitusta, keskityin ennemmin taustalla hälisevän sarjan, tarkemmin sanottuna Sillan, alkumusiikin sanoituksiin.
Ei ketään kiinnosta tälläinen, pitäisi varmaan alkaa elää reunalla. 
Ehkä sitten, kun ensilumi sataa jälleen.
Ehkä sitten.


#ELLI

Väärä

Tuleva talvi ei antanut armoa tänään kenellekään. Sormet jäätyivät pahvisten kahvimukien ympärille ja paksujen kaulahuivien lomasta kohosi usvaisia pilviä ihmisten hengittäessä kalisevien hampaidensa läpi. Pureva tuuli ei sysännytkään menneisyyttä mukanaan, se tarttui pakonomaisesti mieleeni kuin kieli pakkasella rautaan. Menneisyys heräsi jälleen juuri ennen tätä hetkeä. Se sai palan nousemaan kurkkuun, palan, jota ei voi huuhtoa alas edes kuvataideluokan musta kahvi.

Alan pitää tulevaisuutta jo toivottomana. Tulevaisuudella ja tulevaisuudella on tässä maailmassa vissi ero, minähän sen päätän, minun maailmanihan tämä on.

23:12, ei ole kylmä, mutta väsyttää. Suihkuvesi tuntui liian kuumalta iholla, mutta väänsin hanasta vain polttavampaa vettä. Pakotin itseni tottumaan siihen, yritin valuttaa menneisyyden ja samalla tulevaisuuden sen mukana. Valuttaa, polttaa.

Satakolmekymmentä toivettani tähdille lähtivät liikkuvilta huuliltani yötaivaalle toissapäivänä. Ääntäkään ei kuulunut, mutta huuleni toistivat levottomasti sanoja, joista punoutui lauseita.

Ehkä ne eivät vielä ole perillä, ehkä osa niistä kuoli jo alkumetreillä ulos, vaikka pakkanen ei vielä ole raiskannut maata.

Näytön yläkulmaan ilmestyy jatkuvasti virhepalkki, painu jo helvettiin siitä häiritsemästä.

Olin jo unohtanut sen ja edellisen.

Kaikki he esiintyvät kirjoittaessani, ovat kuin viattomia marionetteja, saan vedellä naruista kuten tahdon. Minun maailmanihan tämä on. Kusipäitä kaikki. 

Olen osasyyllinen syytökseeni, mutta en välitä siitä.
Päätin olla välittämättä.
Minun maailmani on vapaa, siellä ei tehdä historian verkkotehtäviä, eikä siellä juoda kahvia kevytmaidolla. Siellä ollaan vapaita, siellä ollaan onnellisia ja välinpitämättömiä. Siellä minä olen kaikkea sitä.
Taivas on pilvinen, tänä yönä tähdet eivät kuule toiveitani.


#ELLI

Tauko

Tauko sekasorrosta.

Vaikka menneisyys huusi tänään aiheuttaen hetkellisen päänsäryn sain pitää hetkellisen tauon  sekasorrosta.

Hypin jalkaa vaihdellen edellisen minän kuluneen naamion päällä koulun pihalla ja huusin holtittomasti olevani äärimmäisen onnellinen. 

Suunnaton.

Suunnaton onnellisuus valtasi hetkeksi mielen ja kehon päästä varpaisiin, ei ollut enää kylmä. Tänään en ollut tapojeni vanki, karistin puolituttujen oudoksuvat katseet kääntämällä katseen taivaalle, missä ei näkynyt tähtiä. Kaikki ei hajonnut tänään käsiin kuten kappaleessa laulettiin, päin vastoin keräsin sirpaleita ja loin niistä uuden onnellisuuden.

Menneisyys huusi pahoja asioita korvieni välissä Helsingin yliopistoa vastapäätä, tänään se oli helppoa sysätä monien satojen kilometrien päähän, sinne mistä kaikki alkoi.

Kielsin itseäni ikävöimästä.

Tulevaisuus ei anna kuulua itsestään, rohkaistuisi jo.

Kukaan ei kieltänyt tänään meitä olemasta onnellisia, väritimme viivojen yli ja annoimme kahvin läikkyä valkoisista mukeista ilman huolia huomisesta. Huominen on väistämätön, en edes yritä etsiä pakopaikkaa.

Iltainen Kruununhaka ei ole pakopaikka, se on mahdollisuus. Mahdollisuus mille? 

Mahdollisuus olla onnellinen.

Onnellisuus täytti huoneen jälleen. Puhelinsoittokaan ei voinut pirstaloida hetkeä, jossa nauru kaikui seinistä ja hymykuopat painoivat kasvoille merkit huolettomuudesta.

Ulos laskeutui lohdullisen hämärän jälkeen pimeä, ajatukset loistavat kirkkaampana kuin tähdet.

Samat tähdet, joille lähetin eilen satakolmekymmentä toivetta.

#ELLI

Kaaos

Pakenin tänään sekasortoa hetkeksi uneen. Nukkuessani unohdin koko päivän. Unohdin ryhmänohjauksentunnilla jaetut suklaat, unohdin sotkeneeni itseni hiileen, unohdin aamulla kylmettyneet sormet matkalla kouluun ja ihmisten alituisen mielen matalapaineen kylmyyden takia.

Menneisyys ei kuitenkaan kadonnut hetkeksikään, kylmä aamutuuli ei puhaltanut sitä menessään, en osannut edes toivoa sitä.

Jouluvalot palavat vastakkaisella seinällä henkareihin kietoutuneina kuin hukkuvat, ne palavat liian kirkkaina, mutta pitävät ajatukseni kasassa. Kummallista, miten pienestä sekin on kiinni.

Sekasorto ei palannut kun heräsin. Olin hetken väsymyksestä vihainen sille, joka viljeli puhelimeni täyteen viestejä aiheuttaen ikävän herätyksen, mutta sekasorto oli hetken poissa. Luin kamalan uutisen itsensä kuristaneesta 11-vuotiaasta pojasta ja sekasorto nosti hetkeksi päätään. Vaiensin sen, painoin kämmenen sen suun eteen ja vaiensin sen.

Patja valuu sängyltä vieden mukanaan ajatukseni.

Ajatukseni valuvat patjan mukana 11-vuotiaaseen poikaan ja uutiseen.

Jouluvalojen yksi lamppu saa aikaan seinälle varjon, mustan aukon johon hukuttaudun hetkeksi. 

Teen huomisesta päivästä helpon. Ei sekasortoa eikä merkkejä menneisyydestä, tänä yönä katson taivaalle ja lasken tähtiä.

Ironista kuunnella kappaletta, missä lauletaan kaiken hajoavan keskiviikkona, huomenna on keskiviikko, keskiviikkona ei ajatella menneisyyttä, keskiviikkona soi kitara ja laulan toinen käsi korvalla kuunnellen omaa ääntäni.

En tarvitse tarinaa kertoakseni tulevaisuudesta, menneisyys on osa sitä. Asiat muuttuvat vajaassa vuodessa, nyt on aika koota sekasorto ja kohdata uusi... joku.

Huomenna nojaan talojen seiniin ja seuraan katseellani ohi kulkevia ihmisiä. Huomenna, kaikki ajallaan. Huomenna.

Tänään istun taivaan alla ja lasken tähtiä.

Tänään tähdet ovat toiveita, ei menneisyyttä.

#ELLI

Isku

Soitan samoja kappaleita samalta soittolistalta jatkuvalla toistolla. Turha sunnuntai, suunnitelmat hajosivat jo ennen kuin niitä ehti kutsua suunnitelmiksi. 

En tunne enää uusia olotilojani, olen hämmästyttävän vihainen.

Viikon sisällä kaikki on hajonnut käsiin ja olen koonnut palasistani täysin uuden minän, minän, joka tuntee perustunteet kymmenen kertaa normaalia suurempina.

Uusi minä leikkii usein olemattomuudella. Uutta minää kiinnostaa uudet asiat ja uusi minä välittää asioista uudella tavalla. 

En sairastu tauteihin, sairastun ihmisiin.

Voin nostaa keskisormeni vaikka joku kehuisi hiuksiani.

En osaa hallita näin vahvoja tunteita, vaikka aurinko läikytti tänään säteensä peltojen ylle kullaten vasta korjatun viljan.

En osaa, enkä viitsi opetella.

Jos osaan viimeinkin sanoa "ei" ilman huonoa omatuntoa, annan asioiden vain olla.

Vanha minäni eli muiden ehdoilla, tervetuloa maailmaani.

Uuteen maailmaani, jossa en ole kiinnostunut sinusta paskan vertaa.

En toisin sanoen pidä sinusta, enkä tule pitämäänkään.

Sen saat nähdä.

Joten lähde, oman itsesi tähden. Mene.

Huido vaan puukolla selkään, haavat ovat jo arpeutuneet.

Koen suunnatonta nautintoa jatkuvasti ruokkiintuvasta pettymyksestä.

Nautinto on väärä ilmaus, voima ei.

Saan siitä voimaa.

Entinen minä olisi hajonnut pettymyksestä, uusi minä ei jää nuolemaan haavoja. Uusi minä vittuilee purevasti ja laittaa toisen nielemään lasinsiruja kyynelet silmissä.

Hautaan kusipäät menneisyyden mukana.

#ELLI

Transsi

Hautaan edellisen.

Hautaan edellisen johonkin karuun paikkaan, missä sadevesi on kyyneleitä ja pilvet ovat punaisia.

Sadekyyneleet eivät ole omiani.

Ei enää.

Hyppytunti 2.10.2015

Kahvila Säästöpankinrannassa

Tuijotin muutaman pöydän päässä seisovaa tuolia.

Hävisin Haloo Helsingin sanoituksiin.

Hajosin niihin.

Vuodin niihin ja kylvin niiden jokaisessa tavussa.

Teen niin edelleen, juuri nyt.

Automatka.

Tuijotan taustapeiliä ja olisin itkenyt ellei autossa olisi ollut muita. En olisi nyyhkyttänyt, olisin ulvonut tuskasta.

En tulkinnut sanoja, elin niissä.

Jäin niihin, jäin siihen.

Musiikki oli aivan liian kovalla, eli juuri sopivalla.

En saa henkeä, ahdistaa.

Ahdistaa niin pirusti.

Sydän hakkaa rinnasta ulos, edellisen haamu löi suoraan keuhkoihin.

Olen kirjoittanut kuluneen viikon aikana satoja viestejä, en ollut yhdessäkään läsnä. Olen sanonut tuhansia sanoja enkä ole tarkoittanut niistä yhtäkään.

Olen loistanut omalla läsnäolottomuudellani, jonka vain minä huomioin.

Tänään olin läsnä.

Vihan herättämänä olin läsnä.

Joku viinapulloonsa hukkunut mies alkoi mesoamaan siitä, että olimme  liian onnellisia raitiovaunussa numero 3.

Olimme onnellisia siitä, että meillä oli sen hetken toisemme.

Viinanhuuruinen mies huusi meitä pitämään turpamme kiinni, olin hiljaa ja laskin kymmeneen. Olin läsnä vaikka olin hiljaa.

"Pidin turpani kiinni".

En ole vähään aikaan tuntenut vastaavaa raivoa tuntemattoman takia.

Olen kasvanut. Olen kasvanut ja oppinut välittämään ystävistäni.

En vieläkään osaa olla läsnä, mutta osaan välittää.

Hukutan mielessäni huutavaa miestä viinapulloonsa.

Hautaan miehen sen ja edellisen jälkeen raivon alle.

Enää ei ahdista, tekee mieli lähinnä itkeä lohduttomasti kuin pieni lapsi kaaduttuaan asfaltille. 

Ystävät hämärän jälkeen, ihmiset Säästöpankinrannan kahvilassa kello yhdentoista jälkeen tänään, rakastan teitä.

Katosin jälleen omaan tilattomaan maailmaani, annoin itseni mennä. Annan itseni mennä, se ei lue tähdissä, ei edes auringossa, mutta annan itseni mennä.

Suljen silmät ja vaivun vereltä ja ruusuilta tuoksuvaan tilaan jossa soi musiikki aivan liian kovalla. Musiikki, jonka sanat tekevät kipeää. Kipeämpää kuin viinamiehen huuto korvissani, kipeämpää kuin edellisen aiheuttamat polttavat kyynelvirrat, kipeämpää kuin sen välinpitämättömyys.

Vuodatus.

Puhdistus.

Syljen viimeiset raivon, vihan ja pahan olon veripisarat peiliin, missä ei näy totuutta. Voisin lyödä peilin rikki, mutta sitä ei ole olemassa, on vain minä ja arpeutuvat muistot.

Minä edellisen puukko selässä, sen katsoessa piittaamattomasti vieressä, todennäköisesti päätään pudistaen.

Minä.

#ELLI