Transsi

Hautaan edellisen.

Hautaan edellisen johonkin karuun paikkaan, missä sadevesi on kyyneleitä ja pilvet ovat punaisia.

Sadekyyneleet eivät ole omiani.

Ei enää.

Hyppytunti 2.10.2015

Kahvila Säästöpankinrannassa

Tuijotin muutaman pöydän päässä seisovaa tuolia.

Hävisin Haloo Helsingin sanoituksiin.

Hajosin niihin.

Vuodin niihin ja kylvin niiden jokaisessa tavussa.

Teen niin edelleen, juuri nyt.

Automatka.

Tuijotan taustapeiliä ja olisin itkenyt ellei autossa olisi ollut muita. En olisi nyyhkyttänyt, olisin ulvonut tuskasta.

En tulkinnut sanoja, elin niissä.

Jäin niihin, jäin siihen.

Musiikki oli aivan liian kovalla, eli juuri sopivalla.

En saa henkeä, ahdistaa.

Ahdistaa niin pirusti.

Sydän hakkaa rinnasta ulos, edellisen haamu löi suoraan keuhkoihin.

Olen kirjoittanut kuluneen viikon aikana satoja viestejä, en ollut yhdessäkään läsnä. Olen sanonut tuhansia sanoja enkä ole tarkoittanut niistä yhtäkään.

Olen loistanut omalla läsnäolottomuudellani, jonka vain minä huomioin.

Tänään olin läsnä.

Vihan herättämänä olin läsnä.

Joku viinapulloonsa hukkunut mies alkoi mesoamaan siitä, että olimme  liian onnellisia raitiovaunussa numero 3.

Olimme onnellisia siitä, että meillä oli sen hetken toisemme.

Viinanhuuruinen mies huusi meitä pitämään turpamme kiinni, olin hiljaa ja laskin kymmeneen. Olin läsnä vaikka olin hiljaa.

"Pidin turpani kiinni".

En ole vähään aikaan tuntenut vastaavaa raivoa tuntemattoman takia.

Olen kasvanut. Olen kasvanut ja oppinut välittämään ystävistäni.

En vieläkään osaa olla läsnä, mutta osaan välittää.

Hukutan mielessäni huutavaa miestä viinapulloonsa.

Hautaan miehen sen ja edellisen jälkeen raivon alle.

Enää ei ahdista, tekee mieli lähinnä itkeä lohduttomasti kuin pieni lapsi kaaduttuaan asfaltille. 

Ystävät hämärän jälkeen, ihmiset Säästöpankinrannan kahvilassa kello yhdentoista jälkeen tänään, rakastan teitä.

Katosin jälleen omaan tilattomaan maailmaani, annoin itseni mennä. Annan itseni mennä, se ei lue tähdissä, ei edes auringossa, mutta annan itseni mennä.

Suljen silmät ja vaivun vereltä ja ruusuilta tuoksuvaan tilaan jossa soi musiikki aivan liian kovalla. Musiikki, jonka sanat tekevät kipeää. Kipeämpää kuin viinamiehen huuto korvissani, kipeämpää kuin edellisen aiheuttamat polttavat kyynelvirrat, kipeämpää kuin sen välinpitämättömyys.

Vuodatus.

Puhdistus.

Syljen viimeiset raivon, vihan ja pahan olon veripisarat peiliin, missä ei näy totuutta. Voisin lyödä peilin rikki, mutta sitä ei ole olemassa, on vain minä ja arpeutuvat muistot.

Minä edellisen puukko selässä, sen katsoessa piittaamattomasti vieressä, todennäköisesti päätään pudistaen.

Minä.

#ELLI