Istuin koirapuiston kuluneella, puisella penkillä ja selkäni takaa juoksi joukko ihmisiä. Nämä ihmiset nauroivat ja heillä oli ilmeisen hauskaa. Pintaraapaisulla he vaikuttivat iloisilta, onnellisuudesta en tiedä, koska en tunne heitä, mutta iloisia he ainakin olivat.
Olen itsekin vähintään tyytyväinen, onnellisuus on niin häilyvä käsite, että en rohkene käyttää sitä sanaa. Etten vahingossakaan raiskaisi sen merkitystä, en halua kuitenkaan olla turhan varovainen.
Vuodin sosiaaliseen mediaan kertoakseni vain, että tänään ei ollut hyvä päivä. "paha päivä" - paradiselli 1h sitten.
Valehtelisin jos väittäisin koko päivän olevan huono. Jos on huono päivä, silloin ei kai saa nauraa eikä odottaa perjantain musiikintuntia. Ei varmaan myöskään saisi huojua eri tahtiin musiikin kanssa koulun pihalla ja tuntea järjetöntä iloa päättyneen tunnin takia.
Päivä ei siis ollut huono, vaikka niin väitinkin. Päivän muistot olivat huonoja. Ne tulvivat kuin myrkyllinen sumu täyttäen ajatukset aivoissa. Ne kirvelivät silmissä ja tappoivat tietään kyyneleiksi joita en koskaan päästänyt vuotamaan. Istuin tutulla sohvalla, tutussa paikassa, tuttujen ihmisten ympäröimänä, mutta kaikki tuntui vieraalta ja vaaralliselta. Myrkyllinen muistosumu pyyhki hetkeksi muut ihmiset mielestäni ja pakotti kehoni nousemaan vasten tahtoani sohvalta, jolla olen viettänyt viimeiset kolme vuotta kuunnellen, kertoen ja tuntien. Toinen paikka, jota nimitin joskus kodiksi. En vain ikinä sanonut sitä ääneen muiden kuullen. Kotia.
En anna polttavien muistojen palata, joten en jaa niitä tänne, ei ne tekisi pahaa muille kuin itselleni.
En tee mitään väärin myöntäessäni, etten vaihtaisi juuri nyt mitään elämässäni. En ihmisiä, en kasvoja, ääniä tai hetkiä. En tulevaisuutta, enkä edes hallaa ympärilleen luovia muistoja.
Rakastan elämääni ja enemmän tai vähemmän jokaista siihen kuuluvaa.
"Mul oli ikävä sua."
"Niin mullaki sua."
#ELLI
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti