Paluu

Palasin tänään paikkaan, jota kutsuin joskus kodiksi. Se oli täynnä huutavia tunnekattiloita, ihmisiä pukeutuneina punaiseen, numeroituihin paitoihin, pipoihin ja huiveihin. Saapuessani paikalle en edes yrittänyt estää muistotulvaa, se tuntui äärettömän hyvältä, juuri ennen h-hetkeä kylmät väreet juoksivat kilpaa selässä ja ympäri kehoa, olin palannut kotiin.

Huusin huimaamiseen asti, hakkasin käsiäni yhteen ja huusin lisää, koin ääretöntä onnellisuutta, sellaista, mitä ei voi tuntea kuin palatessaan kotiin.

En seissyt Stadionin tornissa kuiskaamassa toiveita kyyhkysille, näin unta tuntemattomista ihmisistä joista tuli lopulta ystäviäni, en osaa katsoa unen tuntemattomia enää silmiin, ei tuntemattomilla ole asiaa toisten ihmisten sydämeen. Kävelin Fredrikinkadulla ja otin kuulokkeet pois korvilta, tuntui vapaammalta hengittää ilman, oli vapaampaa kuulla oma hengitys ja joidenkin suomenruotsalaisten kiivas keskustelu musiikin sijaan. Sillä hetkellä mielessä pyöri vain yksi asia; "Sairasta." En kokenut oloani mukavaksi musiikin kanssa, musiikki, johon kietoudun kuin untuvapeittoon päivästä riippumatta ei tuntunutkaan hyvältä, "sairasta", ajattelin. Kotona soi tutut biisit, niin tutut että ne osaisi vaikka takaperin, kotona ei ahdistuta musiikista, sen annetaan virrata suoraan sisään, sen annetaan ottaa valta ja sen mukana lauletaan.

Ennen paluuta kotiin pyörin kirjakaupassa kuin vanhempansa kadottanut pikkulapsi, etsin piilopaikkaa kirjoista, mutta mikään ei miellyttänyt. Tartuin satunnaisiin, yksinäisiin kirjoihin silmieni selatessa takakansia; salapoliisiromaaneja, rikoskirjallisuutta ja fantasiaa, mikään ei tuntunut oikealta piilopaikalta, sama asia olisi olla piiloutumatta ollenkaan. Lupasin tarjota Saralle jäätelön ensi kerralla kun palaan jälleen kotiin. Päästin itseni irti, päästin itsestäni irti. 

Olin hetken turvassa.

#ELLI