Väärä

Tuleva talvi ei antanut armoa tänään kenellekään. Sormet jäätyivät pahvisten kahvimukien ympärille ja paksujen kaulahuivien lomasta kohosi usvaisia pilviä ihmisten hengittäessä kalisevien hampaidensa läpi. Pureva tuuli ei sysännytkään menneisyyttä mukanaan, se tarttui pakonomaisesti mieleeni kuin kieli pakkasella rautaan. Menneisyys heräsi jälleen juuri ennen tätä hetkeä. Se sai palan nousemaan kurkkuun, palan, jota ei voi huuhtoa alas edes kuvataideluokan musta kahvi.

Alan pitää tulevaisuutta jo toivottomana. Tulevaisuudella ja tulevaisuudella on tässä maailmassa vissi ero, minähän sen päätän, minun maailmanihan tämä on.

23:12, ei ole kylmä, mutta väsyttää. Suihkuvesi tuntui liian kuumalta iholla, mutta väänsin hanasta vain polttavampaa vettä. Pakotin itseni tottumaan siihen, yritin valuttaa menneisyyden ja samalla tulevaisuuden sen mukana. Valuttaa, polttaa.

Satakolmekymmentä toivettani tähdille lähtivät liikkuvilta huuliltani yötaivaalle toissapäivänä. Ääntäkään ei kuulunut, mutta huuleni toistivat levottomasti sanoja, joista punoutui lauseita.

Ehkä ne eivät vielä ole perillä, ehkä osa niistä kuoli jo alkumetreillä ulos, vaikka pakkanen ei vielä ole raiskannut maata.

Näytön yläkulmaan ilmestyy jatkuvasti virhepalkki, painu jo helvettiin siitä häiritsemästä.

Olin jo unohtanut sen ja edellisen.

Kaikki he esiintyvät kirjoittaessani, ovat kuin viattomia marionetteja, saan vedellä naruista kuten tahdon. Minun maailmanihan tämä on. Kusipäitä kaikki. 

Olen osasyyllinen syytökseeni, mutta en välitä siitä.
Päätin olla välittämättä.
Minun maailmani on vapaa, siellä ei tehdä historian verkkotehtäviä, eikä siellä juoda kahvia kevytmaidolla. Siellä ollaan vapaita, siellä ollaan onnellisia ja välinpitämättömiä. Siellä minä olen kaikkea sitä.
Taivas on pilvinen, tänä yönä tähdet eivät kuule toiveitani.


#ELLI