Todellisuus

Keittiöstä kuuluu liian kova meteli. Äänet täyttävät pään ja saavat aikaan epämääräisen hulluudentunteen, huudan mielessäni kirosanoja ja "OLKAA HILJAA!!!!!". Turvauduin musiikkiin, hautasin melusaasteen huutavan voimakkuuden alle ja sinetöin kaiken kuulokkeilla.

Silmäni viestivät päivän aikaisesta toimettomuudesta ja eksyneisyydestä - mihin eilisen minä katosi? Eilisen minä, joka ulvoi koulun ruokalassa kilistellen astioita ja nauroi niin paljon, että alkoi oksettaa. 

Seura tekee kaltaisekseen, tälläinen olen yksin. 

En ole yksin hiljainen, täytän äänettömyyden omilla versioillani suosikkiartistieni kappaleista tai napsuttelemalla sormiani olematta kuitenkaan hermostunut. Olenhan sentään vapaa.

Televisiosta tulvi lähinnä luokattoman huonoa huumoria, eilen olin liekeissä, tänään syystuuli puhalsi eilisen jäämiä kauas pohjoiseen.

Jos jaksaisin, olisin juuri nyt jossain muualla. Muualla pikkuhiljaa päätään nostavasta sekasorrosta ja keittiön metelistä. Ei nukuta, mutta väsyttää. Olen elossa jossain muualla kuin tässä.

Järjestyssäännöt käskisivät olla jo hiljaa, mutta pääni sisällä huutaa kaksisataa eri ääntä käskien metelöimään, voisin jälleen vajota sängyn läpi lattialle. Mutta kun en voi.
Lupaus siitä, että kaikki on taas kuten ennenkin pirstaloitui ohuen lasin tavoin. Ennalta-arvattavaan ei saisi koskaan luottaa liikaa, mutta onnellisuuden sokaisemana on valmis tekemään mitä vaan. 
"Mikä susta tulee isona?"
"Kyyninen."

Iltainen todellisuus löi kasvoille avokämmenellä ja huusi asioita, joista ei sovi kertoa. Todellisuus haukkui, kynsi ja nauroi painaen samalla keuhkojani kasaan niin että tuntui.
Olenko jo tarpeeksi vanha olemaan kyyninen? 
Ainakin olen tarpeeksi vanha sanomaan "nyt riittää", voisin HUUTAA sitä ensilumen sataessa ja katsoa lumen hautaavaan todellisuuden alleen. Kävelisin sen kaiken päältä katsomatta taakseni. 
Todellisuuden tappava ensilumi voisi saapua jo, hyvän maun rajoissa.
Vielä on vaikka mitä, mitä odottaa, ilman pettymystä.


#ELLI