Tauko

Tauko sekasorrosta.

Vaikka menneisyys huusi tänään aiheuttaen hetkellisen päänsäryn sain pitää hetkellisen tauon  sekasorrosta.

Hypin jalkaa vaihdellen edellisen minän kuluneen naamion päällä koulun pihalla ja huusin holtittomasti olevani äärimmäisen onnellinen. 

Suunnaton.

Suunnaton onnellisuus valtasi hetkeksi mielen ja kehon päästä varpaisiin, ei ollut enää kylmä. Tänään en ollut tapojeni vanki, karistin puolituttujen oudoksuvat katseet kääntämällä katseen taivaalle, missä ei näkynyt tähtiä. Kaikki ei hajonnut tänään käsiin kuten kappaleessa laulettiin, päin vastoin keräsin sirpaleita ja loin niistä uuden onnellisuuden.

Menneisyys huusi pahoja asioita korvieni välissä Helsingin yliopistoa vastapäätä, tänään se oli helppoa sysätä monien satojen kilometrien päähän, sinne mistä kaikki alkoi.

Kielsin itseäni ikävöimästä.

Tulevaisuus ei anna kuulua itsestään, rohkaistuisi jo.

Kukaan ei kieltänyt tänään meitä olemasta onnellisia, väritimme viivojen yli ja annoimme kahvin läikkyä valkoisista mukeista ilman huolia huomisesta. Huominen on väistämätön, en edes yritä etsiä pakopaikkaa.

Iltainen Kruununhaka ei ole pakopaikka, se on mahdollisuus. Mahdollisuus mille? 

Mahdollisuus olla onnellinen.

Onnellisuus täytti huoneen jälleen. Puhelinsoittokaan ei voinut pirstaloida hetkeä, jossa nauru kaikui seinistä ja hymykuopat painoivat kasvoille merkit huolettomuudesta.

Ulos laskeutui lohdullisen hämärän jälkeen pimeä, ajatukset loistavat kirkkaampana kuin tähdet.

Samat tähdet, joille lähetin eilen satakolmekymmentä toivetta.

#ELLI