Heijastus

Auringon valo heijastui päivällä vastapäisen talon savupiipusta suoraan silmiin. Tänään en ole rakastunut. En ollut eilenkään, eilen istuin Kruununhaassa ruokapöydässä ja lauloin. Lauloin kynttilöiden palaessa lyhyemmiksi. Kukaan muu pöydässä ei kiinnittänyt siihen huomiota, en edes minä itse, en ollut rakastunut.
Kupla hajosi, se hajosi äänettömästi tulevaisuuden haamun raapiessa tylsällä veitsellä selkäydintäni, huusin kauppaan lähtevälle isälle että se toisi ruissämpylöitä tullessaan. Vääriä ruissämpylöitä, mutta sekin on tänään täysin suotavaa. Tänään millään ei ole ollut mitään väliä. 
 En ole rakastunut, olen haavoittuvainen. Muistan viime vuonna haukkuneeni menneisyyttä sanoilla jotka eivät tarkoittaneet mitään. Välirikon vuosipäivä, en muista eksaktia päivämäärää, +/-.
Televisio tekee hulluksi, kirjoitusvirheitä ja olohuoneessa tuoksuu edelleen leipomisen jäljet.

Sisällöttömästä päivästä on aivan helvetin vaikea kirjoittaa, ymmärtäisitte jos kokeilisitte. Olen aivan varma, että vastapäisen kerrostalon ylimmässä ikkunassa valoaan päällä pitävällä on ollut tapahtumarikkaampi päivä kuin minulla. En ole kuunnellut musiikkia koko päivänä, en ole ollut rakastunut koko päivänä.
Ulkona voisi sataa lunta, minä voisin olla nukkumassa. Toukokuussa lennämme seikkailuun, siellä perään ei ole huutamassa menneisyys. Menneisyys saa hukkua pahviseen kahvimukiin, viinilasiin tai katuojaan, en välitä enää. 
Paitsi että välitän.
En välitä, kiinnostaa silti.

Hetken tiesin kaiken sen, mitä haluan elämältäni. Suljin silmät ja se hetki oli ohi. Olen viettänyt yllättävän paljon aikaa television äärellä, nytkin jossain sarjassa kuoleva mies käski toista miestä kuuntelemaan... jotain.

Sekasorto on ollut tänään hiljaa. 
Edes itseäni ei kiinnosta pätkääkään mikään edellämainitusta, keskityin ennemmin taustalla hälisevän sarjan, tarkemmin sanottuna Sillan, alkumusiikin sanoituksiin.
Ei ketään kiinnosta tälläinen, pitäisi varmaan alkaa elää reunalla. 
Ehkä sitten, kun ensilumi sataa jälleen.
Ehkä sitten.


#ELLI