Pakenin tänään sekasortoa hetkeksi uneen. Nukkuessani unohdin koko päivän. Unohdin ryhmänohjauksentunnilla jaetut suklaat, unohdin sotkeneeni itseni hiileen, unohdin aamulla kylmettyneet sormet matkalla kouluun ja ihmisten alituisen mielen matalapaineen kylmyyden takia.
Menneisyys ei kuitenkaan kadonnut hetkeksikään, kylmä aamutuuli ei puhaltanut sitä menessään, en osannut edes toivoa sitä.
Jouluvalot palavat vastakkaisella seinällä henkareihin kietoutuneina kuin hukkuvat, ne palavat liian kirkkaina, mutta pitävät ajatukseni kasassa. Kummallista, miten pienestä sekin on kiinni.
Sekasorto ei palannut kun heräsin. Olin hetken väsymyksestä vihainen sille, joka viljeli puhelimeni täyteen viestejä aiheuttaen ikävän herätyksen, mutta sekasorto oli hetken poissa. Luin kamalan uutisen itsensä kuristaneesta 11-vuotiaasta pojasta ja sekasorto nosti hetkeksi päätään. Vaiensin sen, painoin kämmenen sen suun eteen ja vaiensin sen.
Patja valuu sängyltä vieden mukanaan ajatukseni.
Ajatukseni valuvat patjan mukana 11-vuotiaaseen poikaan ja uutiseen.
Jouluvalojen yksi lamppu saa aikaan seinälle varjon, mustan aukon johon hukuttaudun hetkeksi.
Teen huomisesta päivästä helpon. Ei sekasortoa eikä merkkejä menneisyydestä, tänä yönä katson taivaalle ja lasken tähtiä.
Ironista kuunnella kappaletta, missä lauletaan kaiken hajoavan keskiviikkona, huomenna on keskiviikko, keskiviikkona ei ajatella menneisyyttä, keskiviikkona soi kitara ja laulan toinen käsi korvalla kuunnellen omaa ääntäni.
En tarvitse tarinaa kertoakseni tulevaisuudesta, menneisyys on osa sitä. Asiat muuttuvat vajaassa vuodessa, nyt on aika koota sekasorto ja kohdata uusi... joku.
Huomenna nojaan talojen seiniin ja seuraan katseellani ohi kulkevia ihmisiä. Huomenna, kaikki ajallaan. Huomenna.
Tänään istun taivaan alla ja lasken tähtiä.
Tänään tähdet ovat toiveita, ei menneisyyttä.
#ELLI
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti