Ensilumi tuli viimein, odotin sitä jo kesäkuussa.
Kymmenen uutiset sotkevat tahdin, punainen lanka liukuu käsistä kovaa vauhtia.
Ensilumi tuli viimein, ja Vänrikki Stoolin katu oli hiljaa. Jonkun auton valo vilkkui, mutta katu oli hiljaa. Koko Töölö pidätti hetken hengitystään, koko maailma seisoi hetken varpaillaan.
Museokadun kukkakaupan katolta putosi huurteinen lumihiutale.
Saturnus varjosti renkaansa silmieni alle.
Odotan sinua kuin Kuuta nousevaa, pidätän hengitystäni.
Mihin avaruus loppuu? Ässään.
Mihin odotus loppuu?
Se ehtii tappaa, ennen kuin alkaa tapahtua.
Huone on täynnä mustia maalauksia, missään ei soi musiikki.
Kukaan ei ole kieltänyt soittamasta sitä, mutta kaikkien kasvoilla on epävarmuudesta muovautuneet juovat.
Ne pidättelevät pian valloilleen ajautuvaa kohtausta.
Ne, ei kukaan tiedä mitä ne oikeastaan ovat.
Nekin pidättävät hengitystään, kädet painuvat nyrkkiin ja ne odottavat.
Minäkin odotan.
En ole peloissani, olen kyllästynyt. Ihmiset eivät vieläkään hymyile, mutta osalle on herännyt pilke silmäkulmiin.
Kukaan ei pelkää, mutta kukaan ei myöskään viitsi.
Istun samalla ikkunalaudalla, jolla me istuttiin aina ennen. Yhdessä.
Sanoit, että tulet takaisin.
Et kertonut puhuttiinko me viidestä minuutista vai ikuisuudesta, mutta lupasit tulla takaisin.
Sinä.
Ne.
Kiirehdi.
#ELLI
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti