Syyskuussa, melkein 18 vuotta sitten ne sanoivat, että mulla on isän silmät, siitä se kaikki alkoi, elämä.
Me asuttiin rivitalossa, jonka pihan asfaltti oli kulunut, se jätti arvet polviin mun kaatuessa toistuvasti pyörällä sen syleilyyn.
Mulla oli lapsena aina pilke silmäkulmassa, mutta yläasteen alkaessa rehtori puhalsi sen sammuksiin mun piirtäessä helvetin kalliiseen pulpettiin, sain maksaa siitä.
Koin hetken olevani omillani ja annoin sen myös näkyä.
Kymppiluokan viimeisenä päivänä juoksin omiin jalkoihini kompastellen bussipysäkille, olin vapaa taas.
Lukio sytytti lapsuuden pilkkeen aikuistuneen palon mun silmiin, sisällä roihusi menneisyys, eteen aukeni uusi mahdollisuus, uusi elämä, joka alkoi melkein 18 vuotta sitten syyskuussa.
Toisten silmin, ulkopuolelta:
Se koki olevansa omillaan ja antoi sen myös näkyä.
Se kapinoi ennen kaikkea vastaan ja lukittautuu öisin kylpyhuoneeseen kuulokkeet korvilla.
Se heräsi aamuisin omasta sängystään, isä oli taas ruuvannut lukon irti ja kantanut sen sen sänkyyn, puhelimenkin isä oli laittanut lataamaan, kello herättää aamulla uuteen aamuun, toistuvasti.
Sen roolimalli on isä, jota se kutsuu joskus faijaksi. Ennen sen poskia tahri karvaat kyyneleet, tänään se levitti samoille poskille liian räikeää punaa, kuten aina.
Rakastuneena se kokee olevansa elossa, siksi se rakastaakin, ihan helvetisti.
Sillä on paljon tapoja, joista se ei tahdo luopua, se ei päästä niistä irti, television äänenvoimakkuuden pitää aina olla tasaluvulla.
Se vasta opettelee elämään, sillä on kaikki tarvittava, se osaa rakastaa.
#ELLI
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti