Heitellessäni sinua ajasta toiseen ajatuksissani, seurasin sivusilmällä peilistä hiusteni hidasta kasvua.
Joku nainen lauloi kadulla, kevät oli viimein tavoittanut Helsingin keskustan, ihmiset olivat jälleen äänekkäitä.
Kyynärpäät osuvat alinomaa tielle osuviin polviin, jalat lepäävät risti-istunnassa maailman avautuessa viimein hiljaisena suoraan yläpuolella.
Jos ottaisin kädestäsi kiinni, voit olla varma, että sormiluusi murtuisivat, niin kovaa pitäisin siitä kiinni.
Kädet eivät saa pysähtyä näppäimistölle vaikka istuma-asento onkin mahdoton, niin olet sinäkin, mahdoton.
En edes muista silmiesi väriä, mutta syvät ne ovat. Hukun niihin useammin kuin aamukahviini, vaarattomasti ja hiljaa, kahvi menee sentään väärään kurkkuun.
Voisin toistaa nimeäsi ympäri kaupunkia ja keskustaa, silti lausun sen aina kuiskaten. Ei se ole salaisuus, salaisuudet eivät ikinä ole mahdottomia, toisin kuin sinä.
Katse jää roikkumaan huoneen tyhjään nurkkaan, päässä soi joku biisi, jossa lauletaan kaikesta kadonneesta, minä en ole osa sitä laulua, en enää.
Nilkkakoru painautuu jalkaa vasten, se jättää näkyvän jäljen, sinä et, olethan sentään mahdoton.
#ELLI
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti