Sidoin kenkieni nauhat tiukemmin toisiinsa ja hukuin hetkeksi omaan varjooni.
Aurinko oli pilvessä, mutta varjot lankesivat avaruudesta asti raitiovaunujen valittaessa hiljaa, ihmisten nojatessa aikaa näyttäviin tolppiin.
Nostin katseeni taivaalle, vaikka ulkona satoi räntää suoraan silmiin, se ei satuttnut tänään ketään.
Kompastuin liukuportaissa, kukaan ei hymyillyt, kaikkien kasvoilta paistoi kiire ja pakokauhu, kaikilla oli järjetön kiire elää, vaikka huominen ei koita yhtään sen nopeammin, vaikka juoksisitte kortteleita ympäri ja toivoisitte saavanne yön aikana kyvyn lentää.
Kaaduin omaan varjooni, jonka avaruus langetti tuhansien kilometrien päästä yläpuolelta, kylmä tuuli nosti niskavillat pystyyn ja sai sormet kouristumaan nyrkkiin, kaulahuivi ei pelasta maailmaa pahalta.
Betonikaupungin seinät keräävät olemattoman auringon viimeiset säteet itsekkäästi itseensä, ahneesti.
Ihmiset painautuvat betonikaupunkinsa betonisia seiniä vasten ja kuvittelevat olevansa kuolemattomia aina huomiseen asti, eläkööt valheessa kääriytyessään tiukemmin kaulahuiveihinsa.
Sidon kenkieni nauhat toisiinsa ja lennän eteenpäin, pilvien yläpuolella, avaruudessa asti.
Päästääkseen huolistaan irti, pitää välillä kiivetä koivuja korkeammalle, avaruuteen asti.
Jalanjäljet sekoittuvat loskassa keskenään, piirrän pilviin huolestuneita kasvoja ja kyyneleitä, niitä siellä näkyi nostaessani alussa katseeni, avaruus peilasi teidätkin pilviinsä.
Tänään täällä mikään ei ole hätänä, kahvissa sulava kermavaahto jätti vaaleat viikset huulilleni, ympäröivä maailma painoi syvät hymykuopat punatuille poskilleni.
#ELLI
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti