En jaksa laskea montako kertaa olen sanonut tänään ei.
En jaksa, en halua, en ehdi, en sitä en tätä.
Istun jälleen sängyllä kirjoittamassa, mutta eri kohdassa kuin ennen.
Vaihtelu virkistää.
Mustalla päiväpeitollani on vakoinen höyhen.
Jenni Vartiaisen levy antaa syyn pudottautua jälleen omaan maailmaani.
Maailmaan, missä en tänään aijo puhua siitä.
Tahtoisin kertoa kuka se on, mutta en ole riskien ottaja.
En ole myöskään odottaja, en ainakaan ikuisesti.
Ainakaan tänään.
En tänään, en omassa maailmassani.
Katsoin peiliin, ja tiesin näyttäväni hyvätä tänään.
Tänään, kun kukaan ei sitä ole näkemässä.
Olen oman maailmani ainoa todistaja, siksi se onkin yksin minun maailmani, johon kuuluu mustaa kahvia ja sadepisaroita.
Juuri nyt ulkomaailman tapahtumat eivät voisi vähempää kiinnostaa.
Pettymys kasvoi miltein kiukuksi, mutta kumpikaan tunnetila ei kuulu tähän päivään. Ei tähän maailmaan.
Rajoitan kaiken oman huoneeni sisäpuolelle.
Ihmettelin eilen itsekseni, miksi kerron niin avoimesti tunnetiloistani ja siitä.
Ehkä totuuskin kuuluu tähän maailmaan.
Maailmaan, jonne ei pääse sisälle, mutta maailmaan, jonka jaan omien käsieni kautta kaikille.
Kaikille.
Olen kiertänyt Auringon seitsemäntoista kertaa.
On nälkä.
Elämännälkä?
Ei vielä.
Ei vielä.
#ELLI
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti