En voi pakottaa itseäni kirjoittamaan, mutta pienen pieni tunne itää silti. Tahdon mutta en halua, ei ole pakko mutta koen sen silti välttämättömäksi.
Näin "sen" kasvot tänään joka paikassa. Eihän me olla edes niin läheisiä. Miksi "se" ilmeistyi joka paikassa ihan naaman eteen? Ei edes oikea "se".
Neuvon aina stressaavia ystäviä elämään elämäänsä itseään varten ja tekemään ja sanomaan asioita mitkä tuntuu itsestä hyvältä vaikka en itse tee niin läheskään aina. Tai teen, mutta yleensä vain ollessani yksin.
Yksin on vaikea kertoa ystäville että "se" hymyili tänään mulle.
On vaikea saada ylipäätään mitään kontaktia muihin yksin.
Taas ajatus juoksee karkuun, tule takaisin..!
EI, NYT EI KIINNOSTA URHEILURUUTU, AJATUS VIRTAA, VIRTAA NYT!
Vilkaisen porkkanamehulasia pöydällä.
Mihin ajatukset katosivat?
"Siihen", taasko?
Ei tällä kertaa.
"Sillä" on silti tosi kiva hymy.
"Se" ja "sillä" ei ole salanimi porkkanamehulle.
Kyllä te sen tiesitte.
"SE ON ENSIMMÄINEN KUNNON PAIKKA SUOMELLE!"
Miksi television on pakko huutaa aina kovempaa kuin oma intuitio?
Miksei sisäinen minä huuda nyt?
Jumalauta, että ärsyttää kun ajatus ei kulje.
Tai kulkee, ihan juoksee.
Polvet verillä pakoon kirjoitusta.
Ikävä kavereita, tahdon takaisin kouluun, tahdon nähdä syksyn.
Aika parantua henkisestä flunssasta ja Turun murteesta tarttuneesta puhetyylistä.
"Kaverei."
Suussa maistuu veri, ehkä ajatukset ovat siirtyneet nuolemaan haavojansa sinne.
Katkera maku.
Miltäköhän tuntuu paperiviilto kielessä?
Sairasta, ajatukset voisivat siirtyä "sen" silmiin.
En voi pakottaa itseäni, vaikka haluan käskeä.
Ei auktoriteettiä, ei omiin ajatuksiin.
Auringonpimennys.
Lehdet tippuu puista, ulkona alkoi taas sataa.
#ELLI
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti