Aika

Olohuoneen äänet eivät ole vaienneet, päinvastoin.

Lähdin ulos etsimään paikkaa, johon jäädä.

Olin rauhaton, löysin itseni Töölönnlahden sillalta ja päätin olla siinä edes hetken, täysin rauhassa.

Silta tärisi ihmisten kävellessä ja juostessa selkäni takana. En huomioinut heitä. Keskityin itseeni ja menneisyyteen.

Mennneisyys toi mukanaan muistot, muistot sen sijaan toivat rauhallisuutta.

Seisoin sillalla pitkään ja katselin vuoroin hitaasti liikkuvaa vettä ja raiteilla kulkevia lähijunia. Ihmisillä ei ollut kiire, ei ainakaan näkyvästi.

Annoin itselleni aikaa.

Annoin ajatuksilleni lomaa siitä.

Lomaa velvollisuuksista, mitä ei edes ole olemassa.

Kävelin lahdelta pois päin, ja kosketin Finlandia-talon kivistä, kiiltävää seinää. Jäin istumaan sen edustalle.

Taivas oli täynnä pilviä, enkä keskittynyt ympäristön kuunteluun, vaan itseeni.

Laukku painoi hengitystäni kasaan ja inhotti, etten kuullut omaa hengitystäni, musiikki soi tarpeettoman kovalla.

Aikuiset puhuvat koulusta.

Lapsuus ei palaa, ei enää ikinä.

Haluan nukkua, nukkua nuoruuteni pois.

Ulkona on pimeää, kuunsirppi heijastuu ikkunaan.

#ELLI