Tulkinta

Istuin hetki sitten keittiössä lämmitellen käsiäni liian kuuman teemukin ympärillä, en edes pidä teestä, mutta join sitä löydettyäni laatikosta pillin. Tämäkään mukillinen ei tehnyt poikkeusta sääntöön, hunaja ei kuulu teehen, ei edes pahanmakuiseen sellaiseen. Miksi puhun teestä?

Hunajapullosta kuului hassu ääni valuttaessa sen sisällön liian kuumaan ja pahanmakuiseen teehen.

Äiti sanoi että eilisestä kirjoituksesta paistoi hämärästi idea siitä, että minulla olisi paha olla; annoin takaisin häilyvän selityksen tekstieni sisällön äärimmäisestä tulkinnanvaraisuudesta, sellaista elämän kuuluisi olla; tulkinnanvaraista.

Mikään ei voi pilata tätäkään päivää, olen onnellinen, ihan tosi.

Poltin kielen liian kuumassa teessä, mutta annoin itselleni luvan pysyä onnellisena. Tänään en kuuntele musiikkia missä lauletaan kaiken hajoavan, annan mahdollisuuden muulle, vanha musiikki kurotti kätensä jostain kaukaa, vuosikymmenten takaa ja tulvii nyt kuulokkeista tajuntaan, tälläistäkö vanhemmat kuuntelivat seitsemäntoista? 

Jos voisin, tanssisin tasaisella katolla tähtitaivaan alla. Kukaan ei estä, mutta kukaan ei myöskään ole yllyttämässä siihen. Sen verran itsesuojeluvaistoa pitää jokaiselta löytyä, ettei lähde kiipeilemään kaltevilla ja helvetin liukkailla katoilla lokakuun puolessa välissä. Ainahan sitä voi toivoa, mutta meidän talossa ei ole edes kunnollsia parvekkeita.

Halutessaan ihminen saa kaiken kuulostamaan tulkinnanvaraiselta, siitä tulee tapa toistojen jälkeen. Alanko puhumaan tulkinnanvaraisesti toistettuani sitä teksteissäni yli kolmekymmentä kertaa? En viitsi edes keskustella asiasta.

Tällä kirjoituksella ei ole pointtia, Antti Tuiskun biisillä vuodelta 2005 ja Kari Hotakaisen uudella romaanilla sen sijaan on. Äskeinen lause tuli suoraan sydämestä, sen tietää siitä, etten ajatellut sekuntiakaan lauseen seurauksia. Ei sillä, että kyseisellä vyyhdillä sanoja ladattuna peräkkäin olisi sen suurempaa seuraamusta.

Rakastakaa itseänne, niin minäkin teen.

#ELLI