Voima

En herännyt painajaisiin viime yönä. En katsonut uutta silmiin tänään, sen sijaan ilmoittauduin luovan kirjoittamisen kurssille.

Puisella lattialla tuntuu ikkunasta virtaava ilmavirta.
Uusi veti maton jalkojeni alta. En uskalla toivoa päästäväni irti. 
     
Poltin kynttilän jalustaan asti loppuun, katsoin vierestä, kun se sammui ja mietin samalla, että uusi sai kynttilän liekkiä kirkkaamman pilkkeen syttymään silmiini. 
   
Sydän hakkasi tänään tietään ulos rintakehästä, en katsonut hetkeen ketään silmiin, keskityin pysymään tasapainossa. Poskilleni valui auringon säteitä polttavampi kipinöinti, nielin odotuksen kuin särkylääkkeen.
   
En käytä kalenteria, en ole niin aikuinen vielä. 
Valehtelin. Olen merkinnyt sinne kaksi asiaa, sen silmien värin ja muistutuksen, että me painaudutaan vanhalla porukalla uuden kahvilan seinää vasten ja vertaillaan toistemme elämiä.
Tein sen taas, ei siellä ole kenenkään silmien väriä. Kaikki aikanaan.

En herännyt painajaisiin viime yönä, kahvi oli laimeaa aamulla ja hiuksten latvat olivat takussa.
Ensimmäinen joulukuuta, ensimmäinen aamu; tänään alkaa elämä.

En voi huutaa, että "päästä irti!" jos kumpikaan ei oikeastaan edes pidä kiinni. En anna itseni karata kauemmas, vaikka samalla olen jo pilvien yläpuolella. Jätin paperisiivet kiiltokuvien enkelilapsille, vapaana kuka vaan voi lentää.

Me piirretään katuliiduilla valkoisiksi maalattuihin seiniin.
Oltaisiin niin rehellisiä, että totuudet muuttaisivat väriään violeteiksi.
Me ei kuolla koskaan.

#ELLI